Hannan kiitokset!

Jos totta puhutaan, olin aluksi hieman epäileväinen Museotaksvärkki-hankeen tavoitteisiin talkoiden suhteen: ”meinaatteko tosiaan, että kaikki tämä hoidetaan talkoiden voimin?” Pian sain kuitenkin nieleskellä epäilevät ajatukseni ja todistaa omin silmin, että tosiaan, tätä ”kylien Köyliötä” pyöritetään talkoohengessä ja sen voimaan on uskottu aina. Minulle kaupunkilaistuneelle yksinpuurtajalle tämä oli sydäntä lämmittävä kokemus, joka loi uskoa siihen, että kotiseutu on yhteinen asia, siitä todella välitetään.

Mistä se talkoohengen voima on sitten lähtöisin? Nimittäin vapaaehtoisuus ei ole itsestäänselvyys ja etenkin moni paikallismuseo kamppaileekin kiinnostuksen ja talkoovoiman puutteesta. Museotaksvärkki-hanke on hyvä esimerkki siitä, että kulttuuriperintö ja yhteinen jaettu historia kiinnostavat ja siitä halutaan pitää hyvää huolta. Jotta tällaiset hankkeet onnistuisivat, täytyy löytyä ”se jokin”, joka vie asioita eteenpäin ja luotto siihen, että tukea löytyy, kun sitä tarvitaan.

Alun (hieman muokatut) sanat löytyvät myös Tuiskula.info:n sanokaas mun sanonee -blogista, jossa pohdin talkoohenkeä, mutta sanat sopivat myös tähän hetkeen, sillä nyt on tullut se aika, kun kirjoitan tänne tältä erää viimeiset sanani. Osaltani työt Museotaksvärkki-hankkeessa päättyvät tähän ja samalla Museotaksvärkin blogi lakkaa päivittymästä. Sivusto jää toki olemaan, joten täällä saa jatkossakin vierailla niin paljon kuin haluaa.

Se, mitä kaikkea saimme lopulta aikaan, voi käydä lukemassa laatimastani Museotaksvärkin raportista.

Tarkoituksenani ei ole tässä kiitellä teitä kaikkia hankkeessa mukana olleita ja tukeneita, vaan kiitokset voi käydä lukemassa erikseen täältä. Mutta haluan kuitenkin esittää lämpimät kiitokset  Köyliö-seuralle upeasta hankkeesta ja siitä, että pidätte yhdessä paikallismuseoistanne parasta mahdollista huolta, se kun ei ole tänä päivänä aina niin varmaa. Paikallismuseot painivat yhteisten ongelmien kanssa ja mielestäni on tärkeää, että yhteistyö museoiden ja yhdistysten välillä jatkuu edelleen. Nämä kolme museota, joissa olen saanut touhuta, ovat merkityksellisiä ja ainutlaatuisia, kertoen köyliöläisestä elämästä, arjesta ja ihmisistä, joiden tarinat ja esineet on säilytetty teitä varten.

Tietysti suuret kiitokset menevät myös jokaiselle talkoolaiselle nimenomaan siitä tuesta. Talkoot olivat ehdottomasti hankkeen kohokohtia – pölystä, liasta ja hiirten joukkuhaudasta huolimatta – joita tulen varmasti muistelemaan vielä pitkään. Te opetitte minulle, mitä talkoohenki on parhaimmillaan.

Päätän tämän blogin tohtori Sakari Pälsin sanoihin Seppämestari F. J. Bärlingille osoittamassaan muistokirjoituksessaan, jotka kertovat siitä, kuinka merkittävän elämäntyön seppä Bärling jätti tuleville sukupolvilleen arvostamalla ja vaalimalla ”kropsujaan”, jotka nykypäivänä kertovat meille katoavasta kulttuuriperinnöstämme:

FJ Bärlingin perintöä pitää edelleen vaalia. Tarvitaan huolta, kiintymystä ja hitunen sitä hellyyttä ja rakkautta, jonka voimalla mestarikin työnsä suoritti ja tulokset saavutti.

Kiitos myös Reimalle, parhaalle museokoiralle ❤

Kiitos Köyliö ja aurinkoista kesää kaikille,

Hanna

Kertomus riukuaidan valmistuksesta Yttilän Museokoululle.

Kertomus Yttilän Museokoulun riukuaidan valmistuksesta talkoolaisen Sari Minkovitschin kuvailemana ja kuvittamana:

Maanantai-iltana 21.5.2018 suuntasi Yttilästä kuuden talkoolaisen joukkio Karhian metsään riukuaita-aineksia noutamaan. Sää oli poutainen, sopivan lämmin ja vähätuulinen, lähes täydellinen. Tuulen puute tosin hyödytti erityisesti hyttysiä, mutta työn touhussa nuo luontomme runsaslukuiset inisijät melkein unohti.

Reijo Kivimäki tuli opastamaan oman metsälohkonsa karsimista. Metsässä oli erinomaisen lähellä kaikki puuaines, jota aidantekoon tarvitaan: ojanpenkoissa karahkojen tekoon kuusennäreitä yllin kyllin, ja isojen lähes täysi-ikäisten kuusten keskellä riuku- ja tolppapuita tiheissä ryhmissä siellä täällä. Talkoolaisten ei tarvinnut samoilla metsässä kuin muutamia kymmeniä metriä eri suuntiin moottorisahojen, kirveiden ja vesureiden kanssa kun tarvittava määrä puuta oli jo koossa. Kahdella talkoolaisella, Annelilla ja Päivillä, oli erityisen tyylikkäät pikku kirveet. Ne toimivat hyvin myös karahkojen halkaisussa, puukkoa ei silloin tarvittu.

Ryhmä alkoi Veikko Salon opastuksella katkoa puita ja repimään näreistä karahkoja. Metsässä harjoiteltiin myös riukujen tekoa halkaisemalla kokeeksi puunrunko kahdella kirveellä. Työ aloitettiin puunrungon yläpäästä aivan kuten paljon pienempien karahkojenkin kanssa. Aloitettua halkeamaa löi ja väänsi ensimmäinen ja toinen tuli perässä ja avusti halkeaman etenemistä omalla kirveellään. Tällaiseen vääntävään työhön eivät ehkä sovellu kaikki nykyiset halkaisukirveet.

Puolessa välissä illan urakkaa söimme Merja Mikkolan laatimia evässämpylöitä, kaurakeksejä ja joimme kahvia ja vettä. Kahvipöytä oli katettu kukkivalle mustikkamättäälle. On vaikea kuvailla, miltä keväinen metsä tuoksui sinä iltana. Jostakin kuulimme käen kukunnan kaikuvan ja kertautuvan metsän läpi taukopaikkaamme. Sellaisena iltana ei olisi tarvittu minkäänlaista ylimääräistä syytä mennä metsään.

Illan päätteeksi tolpat ja riukupuut jätettiin metsään odottamaan seuraavan päivää ja siirtoa Museokoulun pihalle. Valmiiksi repimällä halkaistut karahkat otettiin mukaan henkilöauton taakse. Museokoululle päästyämme, karahkat upotettiin kivipainojen avulla Utterinojaan veden alle odottamaan aidan kokoamista.

Tiistai-iltana 23.5. talkoolainen Hannu toi aita-ainekset Museokoululle. Pihalla keltaisen talon päädyssä kaksi ennakkoluulotonta talkoolaista, Asser ja Jari ryhtyivät riukujen halkaisuun. He tunnustivat, että vasta viidennen puunrungon jälkeen he alkoivat päästä jyvälle, miten operaatio oikeasti pitäisi tehdä. Kaksi tuntia he jaksoivat työtä tehdä, mutta puut olivat kovin kuivia – sadetta ei ollut saatu kolmeen viikkoon. Loput puut piti jättää odottamaan muita halkaisukeinoja. Riukuaidan teko selvästikin vaatii keväänkosteaa puuta.

Luonto oli voittanut, nyt tekniikka paikkasi sen mitä sää ei meille luovuttanut (eli kosteita puita). Torstaina 31.5. Lauri ja Jari sirkkelöivät loput riukupuut halki Laurin pihassa. Näistä riu´uista tuli hyvin erinäköisiä kuin aiemmin kirveillä halkaistuista. Yttilän Museokoulun riukuaita tulee olemaan kokeena, kestääkö halkaistu riuku pitempään kuin sahattu riuku, ja kumpi riuku on kauniimpi. Sen me näemme muutaman vuoden kuluttua.

Tiistaina 5.6. Veikko Salo tuli neuvomaan riukuaidan rakentamista samalla tavoin kuin vuosi sitten Tuiskulan Torpparimuseon luona. Talkoolaisia oli viitisen henkilöä, joka oli ihan riittävä määrä kapeaan Utterinojan penkkaan. Työtä kävi ihmettelemässä moni Museokoulun etupihalla pidettävän Iltatorin vieraista.

Keihäitä varten lyötiin rautakangella reiät pareittain maahan ja ensimmäinen karahka sidottiin 10 – 15 cm:n korkeuteen maasta ensimmäisen keihäsparin ympärille. Ensimmäinen riuku laskettiin tämän sidotun karahkan varaan keihäsparin keskelle siten, että puun paksumpi tyvipää tuli ylöspäin ja latvaosa lepäsi maassa. Nämä ensimmäiset karahakat ja riu´ut määräsivät koko aidan riukujen kaltevuuden. Kun ensimmäiset riu´ut lepäsivät paikallaan, aita alkoi valmistua nopeaa vauhtia. Pian aitaa oli valmiina kymmenisen metriä. Työt lopetettiin siihen kun keihäspuut loppuivat: edellisenä keskiviikkona sahattuja riukuja ei ollut ehditty käyttää tähän aidanpätkään vielä ollenkaan.

Riukuaita- talkoolaisilla oli hauska taukopiste: Betonista muovatun varsan sisuksiin oli kätketty teräksinen mehusäilö, ja kattimatti-mehua sai valutettua pahvimukiin eläimen häntää nostamalla. Varsan on tehnyt kylän ITE- taiteilija Lauri Huhtinen. Laite oli niin lystikäs, että sen ympärille kerääntyi pieniä seurueita hymyissä suin niin, että jotkut alkoivat epäillä varsan sisuksissa olevan jotakin miestä vahvempaa. Näin ei sentään tällä kertaa ollut.

Tuulisen ja kylmänkin talkooillan päätteeksi, ihmisten mentyä koteihinsa, Museokoulun keltainen rakennus hieraisi ilta-auringon kultaamia lasisia ikkuna-silmiään ja verkkaisesti ihmetteli, että eikös tuossa joskus tuollainen riukuaita ollutkin…nuoruudessani.

Sari Minkovitsch