Ahkerasti väriä vaihtaen virkattu peitto.

Kaikki museoiden kokoelmat eivät suinkaan koostu ikiaikaisista esineistä, vaan osa paikallismuseoista kerää myös tuoreempaa esineistöä, jotka täydentävät heidän kokoelmiaan tai ovat muuten painoarvoltaan merkityksellisiä säilyttää myös tuleville sukupolville. Tässä esittelen teille yhden tuoreimmista Räisälä-museon esineistä.

Kuva: Jaakko Ojala.

Tämän kauniin ja ajatuksella virkatun peiton tekijä Sirkka Muurela muisteli elokuussa 2016 Alavudella, että:

Lankoja oli puolattuna sekä täysiä puolia että ”räkänokkapuolia” – joista kankaankutoja ei ainakaan tykännyt – oli tutkaimia, muita langanpätkiä, keitettyjä lankoja, vyyhtien loppuja ym. Kaikki langat hän toi Alavudelle eläkkeelle jäätyään sekä käsitöiden loputtua Räisälän kansanopistossa vuonna 1994. Hän rupesi vähitellen miettimään, miten hyödyntäisi näitä lankoja. Monissa lähetystyön piireissä tehtiin siihen aikaan ns. Äiti Teresan -peittoja, johon tilkkuja (18×18 cm) kudottiin langanlopuista pääasiassa puikoilla tai jotkut virkkasivat. Sirkka rupesi myös tekemään villalangoista edellä mainitun kokoisia tilkkuja virkaten. Kiinteän virkkauksen yhteydessä sai helposti langanpäät piiloon. Vielä alussa Sirkka ei ollut päättänyt sen tarkemmin mihin tarkoitukseen hän tilkkuja teki. Ensimmäisen tilkun virkkaamisen hän aloitti helmikuussa 2009, kun matkusti pikavuorolla Jyväskylään vierailulle Suomen käsityömuseoon. Lankana olivat valkoiset KIRI-lankatutkaimet.

Kaikkiaan peitossa on 63 tilkua. Virkkaamistaan paloista hän rupesi kokoamaan peittoa joulukuussa 2009. Hän päätteli langanpäitä, prässäsi ja kokosi tilkut niin, että ompeli niitä ensin 9 kappaletta riveiksi. Tätä työtä tehdessään Sirkalla oli koko ajan mielessä muistot Räisälän kansanopiston käsityötunneilta ja vapaa-ajan illoista. Tämä peitto valmistui tammikuussa 2010. Peiton nimeksi Sirkka antoi kauan harkittuaan: AHKERASTI VÄRIÄ VAIHTAEN VIRKATTU PEITTO.

Sirkka oli koonnut ylös ajatuksia peitoa kootessaan:
Ylimmäinen tilkkurivi on koottu puna-mustista tilkuista – siis KARJALAN VÄREISTÄ. Rivin aivan keskimmäinen tilkku on muisto opiston kutomosta. Pieni punainen kangaspuissa kudottu tilkku valkoisine loimilangan solmuineen, on jonkun oppilaan patalappukankaan loimesta opistossa kutoma tilkku.

Ylhäältä laskien toinen rivi koostuu sinisävyisistä tilkuista. Se voisi kuvata Vuoksen virtaa, jonka rannalla opisto Räisälässä oli.

Sitten on sekalaisia tilkkuja, jotka kuvaavat opiston evakkoaikaa eri paikoissa, kuten Teuvassa, Köyliössä ja Kokemäellä. Koko tekstiilin keskimmäinen kypsän keltainen tilkku kuvaa sitä, miten opisto antoi paljon hyviä elämän ohjeita ja taitoja nuorille opiskelijoille. Sitä se ainakin yritti tehdä. Opisto juurtui näin satakuntalaiseen ympäristöön.

Alimmat tilkkurivit kuvaavat Suomen viljavimman seudun Satakunnan muhevia peltoja.

Sirkka toteaa lopuksi, että ”kun peitosta ei tullut Äiti Teresan -peittoa, niin lämmittäköön tämä virkkaamani työ nyt kaikkia muistoja Räisälän kansanopiston käsitöistä. Niiden parissa sain työskennellä 31 vuotta.”

Sitten on aika kaivella kalentereita esiin. Museotaksvärkki järjestää 11.4.2018 klo 9-15  Yttilän Museokoululla esinekokoelmakoulutusta kotimuseoiden ylläpitäjille. Eli kaikki, joilla on varastoissa aarteita tai kiinnostusta asiasta, ovat lämpimästi tervetulleita kuulemaan asiantuntijoiden neuvoja esinekokoelmien luetteloinnista, hoidosta, esillepanosta ja ylläpidosta. Koulutuksen tulevat pitämään Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti sekä esinekonservaattori Kaisa Lindewall. Jotta kahvia riittää kaikille, pyydän, että ilmoittautuisitte minulle osoitteeseen museotaksvarkkihanke@gmail.com tai soittamalla numeroon 044 2439633 viimeistään 7.4.2018 mennessä. Koulutuksesta tulee lisätietoa tuonnempana, joten olkaahan kuulolla,

Hanna

Räisälä-museon aarteet ja ihmetykset.

Olen museourani aikana törmännyt vaikka minkälaisiin museoesineisiin ja niiden taustalla oleviin tarinoihin, jotka saavat haukkomaan henkeä upeudellaan tai koskettavuudellaan. Sitten on niitä, jotka saavat kulmakarvat kohoamaan hämmästyksestä ja ihmetyksestä puhumattakaan mysteerivipstaakeleista, joista olen kirjoittanut teille jo aiemmin täällä. Esittelen teille vihdoin ja viimein muutaman Räisälä-museon esineen, jotka jollain tapaa herättivät minun mielenkiintoni luetteloinnin yhteydessä.

Kuva: Emilia Helminen.

Yli 80-vuotiaan rekitäkin on valmistanut räisäläinen Saima Paavilainen. Rekitäkin lahjoittaja Saiman tytär Anna-Leena Paavilainen kertoo, että tämä täkki joutui varkaan käsittelyyn 50-luvulla. Varkaus tapahtui Harjavallan Osuuskaupan pihalla, sillä aikaa, kun hänen vanhempansa olivat kaupassa. Tässä peitossa oli helmassa keskellä kaunis vaaleanpunainen pallo, joka oli samaa lankaa kuin kukkasien keskus. Sellaista lankaa ei enää saatu mistään, joten tämä nykyinen korvike ei vastaa aitoa.

Kuva: Jaakko Ojala.

Mielenkiintoinen esine on tämä 60 cm pitkä kaksinkertainen kellonperä, jonka Anna Maria Kaasalainen teetti omista hiuksista miehelleen Pekka Kaasalaiselle. Valmistajasta ja valmistusajasta ei ole tietoa. Kellonperät olivat eräänlainen miesten koru, joita käytettiin 1900-luvun alkupuolella. Tunnetuimpia hiuskorujen tekijöitä oli Fredrika Runeberg, Johan Ludvig Runebergin puoliso.

Kuva: Jaakko Ojala.

Tämä esine on puolestaan yöpuvun päiväsäilytyspussi. Tämä on se esine, joka saa ne kulmakarvat kohoamaan. Kaikkea sitä… Pussin on valmistanut Anna Maria Kaasalainen, joka on ommellut säilytyspussin omaan käyttöönsä ollessaan oppilaana Räisälän kansanopistossa vuosikurssilla 1909-1910. Sen olen huomannut, että ennen vanhaan jokaiselle esineelle on valmistettu oma säilytyspussi. Tämä ehkä kertoo ahtaista säilytystiloista tai niiden puutteesta, joten nätit säilytyspussit olivat looginen ja esteettinen tapa säilyttää, no vaikka sitä yöpukua.

Kuva: jaakko Ojala.

Tämä leipätiinu on tehnyt matkaa. Tiinu on peräisin Luukoyrjölän tilalta Räisälän Alhotojalta. Tilan emäntänä oli Katri Karonen ja isäntänä Antti Karonen. Talvisodan sytyttyä tiinu teki evakkomatkan emännän mukana Kokemäelle ja sieltä Tuomaalassa olevaan Kokemäen kartanon sivukartanoon. Jatkosodan aikana tiinu matkasi jälleen emännän mukana takaisin Alhotojalle, jonne myös muolaalainen Mirja Karonen oli saapunut talon miniäksi Arvi Karosen puolisona. Jatkosodan jälkeen leipätiinun matka johti ensin Elisenvaaran kautta Peräseinäjoelle Kohtalan taloon, mutta emännän  elämäntaival päättyi traagisesti, sillä hän kuoli monen muun räisäläisevakon tavoin Elisenvaaran pommituksessa. Peräseinäjoelta tiinu siirtyi Arvi ja Mirja Karosen mukana Kokemäen Risteelle Kukolaan, jossa he aloittivat uuden elämän vuonna 1945 ns. kylmän tilan viljelijöinä, oltuaan sitä ennen hetken väliaikaisessa majapaikassa Tommisilla Kokemäen Peipohjassa. Arvi raivasi itse tilan pellot ja rakensi kodin perheelleen.

Arvin ja Mirjan tytär Tarja muistaa lapsena muutaman kerran sotkeneensa leipätiinussa taikinan, koska hänen äidillään oli ajoittain paha allerginen ihottuma käsissään. Leipätaikinasta valmistettiin usein myös makoisia lanttukukkoja, jotka voideltiin paistamisen jälkeen lanttu-suolaliemellä, kiedottiin monen pyyheliinan sisään ja laitettiin tiinun kannen päälle pehmiämään. Myöhemmin tiinussa on leivottu hyvän ruisleipätaikinan lisäksi pieniä ”kaaliaisleipiä”. Kun varsinaiset leivät oli leivottu nousemaan, niin tiinu oli kaavittava eli kaalittava puhtaaksi reunoista ja pohjasta. Tästä lopputaikinasta tehtiin pieni leipä, ja siitä tuo nimi. Ja miten makoisilta kaaliaisleivät maistuivatkaan voin kanssa!

15.2.2018 Alasatakunnassa julkaistiin juttu onnistuneesta laskiaissunnuntain Ystäväkirkkopyhästä. Oli ilo olla mukana,

Hanna

Yttilän Museokoulun tarina osa 2.

Yttilän koulu toimi yksitoista vuotta Köyliön ainoana kouluna. Oppilaita tuli koko kunnan alueelta ja osa oppilaista majoitettiin Yttilän taloihin. Oppilasmäärän kasvaessa perustettiin apuopettajan virka vuonna 1899. Tätä virkaa hoiti vuosina 1903-1919 Ilta Nuotio. Puuseppä F. Rönnberg vastasi poikien käsitöistä vuosina 1882-1892 ja veistonopettaja Kalle Salonen vuosina 1892-1911. Ida Sandströmin jälkeen johtajaopettajana toimi vuosina 1911-1918 T. E. Soini. Pisimmän opetustyön tekivät opettajapariskunta Lyyli (1920-1957) ja Antti (1918-1956) Kovanen. Heidän jälkeen opettajina toimivat pariskunta Alpo (1957-1971) ja Helga (1957-1959, 1968-1979) Heino.

Yttilän koulun oppilaita 1910-luvulta. Takana opettajatar Ida Sandström ja johtajaopettaja Toivo Soini. Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Yttilän koulun oppilaita 1910-luvulla. Takana opettaja Toivo Soini ja apuopettaja Ilta Nuotio. Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Yttilän alakoululaisia 1930-luvulla. Oikealla opettaja Lyyli Kovanen. Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Yttilän yläkoululaisia vuonna 1948. Keskellä opettaja Antti Kovanen. Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Yttilän koulun oppilaita vuonna 1960. Opettajina Alpo Heino ja Taimi Varpia. Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Muutoksia Yttilän koulupiirissä tapahtui, kun erillinen alakoulu perustettiin Kankaanpäähän vuonna 1925 ja vuotta myöhemmin Tuohiniemeen. Tällöin Yttilän koulupiiri muuttui neliopettajaiseksi. Kankaanpäässä opettajana toimi alakoulun loppumiseen asti vuoteen 1958 Elma Tuomola ja Tuohiniemessä opettajana toimi puolestaan alakoulun lakkautumiseen asti vuoteen 1968 Taimi Varpia.

Suurimmat muutokset kuitenkin olivat, kun vuonna 1958 Kankaanpään koulu perustettiin ja jaettiin omaksi koulupiiriksi. Jaon jälkeen Yttilän koulupiiriin jäivät Hankaankorven, Tuohiniemen, Pehulan, Vellinkylän, Uudenmaan ja Yttilän kylät sekä muutama yksittäinen tila Karhialta.

Vuonna 1972 tehtiin jälleen uusi koulupiirijako, kun Köyliö maamme ensimmäisten kuntien joukossa siirtyi peruskoulujärjestelmään. Tällöin Yttilän koulupiiri lakkautettiin ja liitettiin Kankaanpäähän. Opetus vanhassa koulurakennuksessa jatkui kutenkin kevääseen 1979, jolloin sen melkein sata vuotta kestänyt toiminta päättyi.

Yttilän koulusta tuli Museokoulu 1980-luvun alussa. Kuva: Jaakko Ojala

Köyliön kunnanhallituksen kokouksessa 18.4.1977 päätettiin Yttilän koulusta perustaa museokoulu, johon kerättäisiin lakkautetuista kouluista museoarvoiset esineet ja koulukirjat. Toiveena myös oli, että museoesineet luetteloitaisiin ja Museokoulusta tehtäisiin museoesite, mutta nämä jäivät toteuttamatta. Entisessä opettajan asunnossa ja pienessä luokkahuoneessa toimi kansalaisopiston kudontapiiri. Isompaan luokkahuoneeseen on sijoitettu museoesineet ja tila toimi soittokunnan harjoitustilana sekä kylätoimikunnan kokouspaikkana. Piharakennuksen käsityöluokasta kunnostettiin nuorisotila. Talousrakennus toimii varastona.

Yttilän Museokoulun iso luokkahuone ja tietysti museokoira Reima, Kuva: Jaakko Ojala.

Vuonna 2015 Köyliön kunta myi Yttilän Museokoulun Yttilän Kyläyhdistys ry:lle, joka ylläpitää Museokoulun toimintaa sekä museon että koko kylän yhteisen kulttuuritalon osalta. Museokoululla on ollut aktiivista toimintaa jo vajaan neljänkymmenen vuoden ajan. Tällä hetkellä Museokoulu toimii kyläläisten kokoontumispaikkana. Leikkikenttä kerää pienempää väkeä Museokoulun ympäristöön ja Museokoulun pihapiiristä löytyy myös mölkkykenttä. Kerran kuussa koululla järjestetään olohuonepäiviä, jolloin Museokoululle voi tulla vapaasti seurustelemaan, pelaamaan pelejä tai lukemaan. Sukututkimusryhmä kokoontuu sekin Museokoululle kerran kuussa juttelemaan ja kertomaan oman tutkimuksen ongelmakohdista sekä samalla kootaan yhdessä tietokantaa Köyliön torppareista 1860-luvulta 1910-1920-luvuille. Syysmarkkinat ovat olleet jokavuotinen perinne, jotka on järjestetty Museokoulun piha-alueella aina syyskuussa. Piharakennuksessa sijaitseva Rompetori on auki kesäaikaa kerran kuussa tiistai-iltapäivisin. Lisätietoa Yttilän Museokoulun toiminnasta löytyy Yttilän Kyläyhdistyksen sivuilta.

JA LOPUKSI: Laskiaissunnuntaina 11.2.2018 järjestetään jo perinteeksi muodostunut Ystäväkirkkopyhä, johon minua pyydettiin kertomaan Museotaksvärkki-hankkeen osalta Tuiskulan Torpparimuseon tekstiilikokoelmista, jotka ovat teille lukijoille jo tuttuja täältä blogista. Ystäväkirkkopyhän aikataulusta ja ohjelmasta voit käydä lukemassa täältä. Ja pitäkää peukkuja, että esitys menisi hyvin : )

Hanna

---

Lähteet:

Heino, Alpo 2007: Yttilän koulu – Köyliön ensimmäisestä koulusta museokouluksi. Köyliö-seura (toim.) Köyliist 8. Härkikarilta karpalosuolle. Jyväskylä, 20-28.

Salokangas, Raimo: Köyliön historia II 1850-1975. Kokemäki 1980.

Yttilän Museokoulun tarina osa 1.

Mahdollisesti vanhin Yttilän koulusta otettu valokuva. Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

Ensimmäinen maininta kansakoulun perustamisesta Köyliöön löytyy kuntakokouksen vuoden 1872 pöytäkirjasta, jossa kuvernöörin tiedustellessa kansanvalistuksesta vastattiin, että kunta ei voi perustaa kansakoulua.  Kunnat saivat valtiolta ns. viinarahoja, jotka Köyliön kunta päätti tallettaa kansakoululaitoksen pohjarahastoksi.  Kun vuonna 1877 kuvernööri puuttui uudelleen kouluasiaan Köyliön kuntakokouksessa, todettiin viinarahoja tähän mennessä kertyneen 2800 markan edestä. Kuvernöörin päätöksestä päätettiin perustaa kuntaan kansakoulu, jonka rakentamista ja ylläpitoa varten perustettiin komitea. Kirkkoherra Claes Sumeliuksen koolle kutsuma komitea kokoontui ensimmäisen kerran kuitenkin vasta vuonna 1879.

Koulun perustaminen aiheutti erimielisyyksiä, kun kaikki säätyläiset kirkkoherraa myöten ja lähes kaikki maanomistajat olivat perustamisen puolesta, kun taas torpparit ja maatyöväki (mm. itselliset) olivat koulun perustamista vastaan. Torppareillehan kouluhanke tiesi lisärasituksia ainakin perustöiden muodossa. Kiistaa aiheutti myös koulun sijoituspaikka. Köyliön kirkkoherra ehdotti Yttilän Ottaa, kun taas komitean enemmistö vapaaherra Cedercreutz etunenässä piti soveliaimpana paikkana Vanhankartanon mailla sijaitsevaa Utterin torpan lähistöä. Vapaaherra Cedercreutz lupasi myös lahjoittaa tulevalle koululle sisustuksen ja opetusvälineet ja tontinkin, jos koulu perustettaisiin kartanon maille. Riita koulun paikasta päättyi komitean enemmistön hyväksi. Yttilän kansakoulu rakennettiin Utterin torpan lähistölle.

Yttilän koulun rakennukset. Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

Koulun rakentaminen alkoi vuonna 1880 kauppias Henrik Winnarin piirustusten pohjalta. Heinäkuun puolivälissä vuonna 1880 koulurakennus oli jo saanut katon ”päänsä päälle”. Työnjohtajana toimi muurarimestari K.G. Willing, joka ikuisti koulun palomuuriin nimensä ja valmistusvuoden. Koulu valmistui lopulta vuonna 1881. Alarakennus eli piharakennus sekä ulkorivi eli talousrakennus valmistuivat vuonna 1883. Piharakennusta käytettiin vuosina 1884-1900 kunnanhuoneena ja samassa rakennuksessa asui myös kätilö. Ennen rakennuksen valmistumista koulu toimi väliaikaisesti Yttilän Mikontalossa nykyisessä Vännilässä, josta oli vuokrattu pirtti luokkahuoneeksi ja peräkamarit opettajan asunnoksi. Ensimmäiseksi opettajaksi saatiin Jyväskylän seminaarista valmistunut Ida Sandström. Hän toimi Yttilän koulun opettajana kuolemaansa asti vuoteen 1911.

Ida Ulrika Sandström syntyi 12.12.1847 Kullaalla ja kuoli 9.5.1911 Köyliössä. Hän valmistui Jyväskylän seminaarista 1870-luvun lopulta tai vuonna 1880. Kuva: Köyliön valokuvat-arksito.

Vanhankartanon omistaja, vapaaherra Axel Cedercreutz perheineen olivat alusta alkaen koulun tuki ja turva, jolloin kartano vastasi pitkälti kustannuksista. Alkuvuosina koulu olikin tavallaan yksityiskoulu. Myöhemmin koulun taloudellisesta tuesta vastasivat Köyliönsaari, Pajula, Tuohiniemi, Pehula, Vellinkylä, Uusimaa, Yttilä ja Kankaanpää. Kuitenkaan Vanhankartanon väen ystävällisyys ei loppunut tähän, vaan perinteeksi muodostui, että kartanon väki saapui joka vuosi koulun kuusijuhlaan tuoden jokaiselle oppilaalle pienen lahjan. Tämä perinne jatkui 1960-luvulle asti, jonka jälkeen vapaaherratar Marianne Cedercreutz lahjoitti huomattavan summan koulun kirjaston kartuttamiseen.

Jatkuu seuraavassa osassa…

Edelleenkin teillä olisi mahdollisuus vaikuttaa Yttilän Museokoulun toimintaan, sillä nyt on Yttilän käyttösuunnitelma jälleen työn alla. Olen aiemmin kirjoittanut samasta toiveesta täällä ja täällä. Viimeisin kysely tuottikin seuraavanlaisia vastauksia:

Herättikö nämä teissä ideoita tai ajatuksia? Kertokaa ja toivokaa, mitä te haluaisitte Museokoululla tehdä, nähdä tai kokea?

Hanna

---

Lähteet:

Heino, Alpo 2007: Yttilän koulu – Köyliön ensimmäisestä koulusta museokouluksi. Köyliö-seura (toim.) Köyliist 8. Härkikarilta karpalosuolle. Jyväskylä, 20-28.

Salokangas, Raimo: Köyliön historia II 1850-1975. Kokemäki 1980.

Kaasutellen vuosi käyntiin.

Mallia näyttävät Hilja ja Seija. Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

Museotaksvärkki-hankkeen uusi vuosi on kaasuteltu vauhdikkaasti käyntiin. Tännekään en ole ennättänyt mitään kirjoittaa, vaikka tiukasti olenkin istunut tietokoneen äärellä. Mutta onneksi Samuli otti kopin kynästä ja kirjoitti vuoden ensimmäisen päivityksen. Suuret kiitokset Samulille tekstistä!

Museotaksvärkki-hankeen työryhmä kokousti 8.1.2018 totuttuun tapaan Yttilän Museokoululla. Tutun työryhmän lisäksi iloksemme saimme paikalle myös Köyliö-seuran nykyisen puheenjohtajan Asser Lehtorannan ja entisen puheenjohtajan Samuli Vahteriston. Kokouksessa pistettiin viime vuosi pakettiin ja laadittiin muutama tavoite tälle vuodelle. Vaikka valmista on tullut, on tälle vuodelle vielä kivasti tehtävää. Varsinainen luettelointityö on nyt kuumimmillaan ja Yttilän Museokoulun esinekuvat tietoineen on viime päivinä siirretty Köyliön valokuvat-arkistoon. Käykää ihmeessä tutustumassa.

Ollaan me ehditty jo talkoillakin! Pakko sanoa, että talkoita on ollut ikävä ja sitä tekemisen meininkiä. Torstaina 18.1. talkoilimme Kokemäellä Räisälän kansanopiston perinnehuoneella, jossa sijaitsevat kansanopiston perinnekokoelmat. Perjantaina 19.1. talkoilimme puolestaan Räisälä-museolla. Nyt pitäisi olla Räisälä-museon kaikki museoesineet valokuvattu hankkeen osalta. Kaiken kaikkiaan Räisälä-museon esineitä on valokuvattu nyt yhteensä 494 kappaletta. Käyttökokoelmiin kuuluvat esineet jätimme kuvausten ulkopuolelle. Luetteloimattomia esineitä Räisälä-museon kokoelmista löytyy arviolta noin 50 kappaletta. Niiden luetteloiminen WebMusketti-tietokantaan onkin seuraavana tehtävälistalla Räisälä-museon osalta.

Ja menkäähän potkuttelemaan. Itsekin kävin eräs sunnuntai Köyliönjärvellä testaamassa Lähteenkylän rannan potkukelkat ja olipa huippua. Kerrassaan mainio keino talviliikuttaa kyläläisiä.

Talvisin terveisin,

Hanna

Ansaittu kiitos Museotaksvärkin toimijoille ja tukijoille.

Jatketaan samaan malliin -hyvä me!

Köyliö-seuran tilille oli putkahtanut ylimääräiset 50 euroa. Eräs henkilö halusi tukea Museotaksvärkkihanketta, koska hän arvosti hankkeen ja seuran tekemää kulttuuriperinteen tallennustyötä. Hieno ajatus ja ele. Köyliö-seurassa on yli 400 jäsentä ja jäsenmaksun maksamalla hekin kuuluvat tähän kulttuuriperinteen tukijoitten joukkoon. Jokainen euro on seuratyössä tarpeen, vaikka eri toimijoiden talkoopanos on huikea. Tästä tuli mieleen ajatus, että kyllä minäkin jonkin summan voisin lahjoittaa tällaiseen hyvään tarkoitukseen – entä sinä, yhdistyksesi ja yrityksesi? Kiitos!

Köyliössä on aina puhallettu yhteen hiileen ja eri järjestöt, kunta, seurakunta ja monet yritykset ovat olleet yhteisissä hankkeissa mukana joko talkoopanoksella tai rahallisella tuella. Olemme yhdessä saaneet paljon hyvää aikaan. Kylien Köyliö imago ja yhdessä tekemisen meininki vievät eteenpäin hyvää sanomaa ja tekoja myös raikkaiden tuulien kunnassa Säkylässä. Kiitos!

Erityisen hyvin tämä on näkynyt Museotaksvärkkihankkeessa, jossa hankkeen 12 000 euron omavastuuosuutta Köyliö-seuran lisäksi ovat erisuuruisin summin tukeneet kaikki Köyliön kyläyhdistykset (Tuiskula, Yttilä, Vuorenmaa, Voitoinen, Kankaanpää, Kepola ja Ristola) Köyliön Museoyhdistys, Räisälä-museo, Köyliön kappeliseurakunta, Tuiskulan Kesäteatteri, Härkälän Puutarha, Köyliön Osuuspankki, Köyliön-Säkylän Sähkö, Lions Club Köyliö, Tuiskulan Seuratalo ja Tuiskulan VPK. Säkylän kunta on antanut oman panoksensa Pyhäjärviseudun kehittämisyhdistyksen kautta. Kiitos tukijoille!

Museotaksvärkkihanke on tähän mennessä järjestänyt kaikkiaan 31 talkoot, joissa on kertynyt hanketta hyödyttäviä talkootunteja yhteensä 800. Hanke on edistynyt yli odotusten ja työ jatkuu vuoden 2018 aikana.  Kiitos talkooväelle!

Hyvä suunnittelu ja organisointi luovat vankan perustan asioiden sujuvuudelle ja tavoitteiden saavuttamiselle. Kiitos tästä kuuluu hanketyöryhmälle ja etenkin hankkeen johtajalle Mikko Eskolalle. Hanna Jaakolan museoalan koulutus ja asiantuntemus sekä mittava työpanos ansaitsee myös kiitoksen. Olisi kiittämätöntä, jos ei huomioitaisi taitavaa kameran käyttäjää Jaakko Ojalaa, joka on ottanut hankkeen tarpeisiin noin 5 000 digikuvaa. Kiitos Hanna, Mikko ja Jaska!

Mitä olemme tähän mennessä yhdessä saaneet aikaan? Museotaksvärkkihankkeen myötä Tuiskulan Torpparimuseon, Yttilän Museokoulun ja joiltakin osin Räisälä-museon ja Köyliön kappeliseurakunnan arvokkaat esinekokoelmat on pääosin inventoitu ja digitoitu palkatun museoalan ammattilaisen toimesta. Esineiden perustiedot ja kunto on tarkastettu, tiedot ja esineestä otettu valokuva on siirretty Satakunnan Museon ylläpitämään WebMusketti -tietokantaan. Tuiskulan Torpparimuseon ja Yttilän Museokoulun koko aineisto ja osittain Räisälä-museon esineistö on osin valokuvattu. Kuvattuja esineitä oli 3294. Valtaosa esinekuvista tullaan kevään 2018 aikana siirtämään myös Köyliön Valokuvat Arkistoon, jossa ne ovat vapaasti katsottavissa. Hankkeen toimesta on pidetty myös riukuaitataksvärkki ja toinen pidetään lähestyvän kesän kuluessa.

Paikallisissa hyvissä hankkeissa on aina iso taustavaikuttaja ja se on Leader Pyhäjärviseutu, joka ohjaa ja tukee yhteisöjen hankkeita sekä auttaa hankkeen hakemisessa sekä rahoittamisessa. Kiitos!

Hiihdossa ja hanketyössä on enemmän potkua ja iloa, kun sitä yhdessä tehdään. Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

Jatketaan samaan malliin -hyvä me!

Terveisin,

Köyliö-seuran puheenjohtaja 2016-2017 ja tuore julkaisujaoston puheenjohtaja Samuli Vahteristo

Tukesi (Museotaksvärkkihankkeelle) kotiseututyölle voit osoittaa Köyliö-seuran tilille FI30 5476 6840 0112 91

Aapiskukko ja muita joulumuistoja.

Erkki Härkälä muistelee Köyliim mukulaim muisteluksii. Lumienkeli ja muita tarinoita vuosien takaa teoksessa lapsuuden joulujaan Köyliön Tuiskulassa. Erkin mukaan: ”Joulun edellä piti olla kiltti ja ahkera. Vanhin veljeni Esko opetti minulle lukutaidon alkeita. Kirjaimia opeteltiin pienestä kotiaapisesta. Sen harmaassa pahvikannessa oli kukon kuva ja hiukan punaista ja vihreätä väriä. Muuten kirjan kuvat olivat mustavalkoisia. Lukutuokion päätteeksi aapiskirja vietiin kamarin muurin otsalle odottamaan, jos vaikka kukko munisi – ja munihan se muhkean piparkakun. Muuri oli lämmin. Piparista jäi aapisen lehdelle rasvainen jälki. Se oli kauan sillä sivulla, missä komeili suuri Ö-kirjain ja lause: Öisin yököt lentävät.”

Yttilän Museokoulun käyttökokoelmista löytyy Aapiskukon kuva- ja satusalkku sekä mukava määrä aapisia useammalta vuodelta. Kuva: Jaakko Ojala

Joululahjat olivat aikanaan perinteisiä, pieniä ja käytännöllisiä, usein itse tehtyjä, kuten kaulahuiveja, sukkia, vanttuita ja kinttaita sekä lapsille veisteltyjä puuleluja. Kuusen alta löytyi myös äidin kokoama herkkupussi, jossa oli pullaukko, iso koristeltu piparkakku, jouluomena ja karkkeja. Erkki Härkälän mieleen on erityisesti jäänyt tummanvihreäksi maalattu puinen potkukelkka, joka oli veistelty Fredrik Ruoholan verstaassa. Maija-Liisa Volotinen puolestaan muistaa mummulta saamansa laamapaidan, mikä olikin hyvä lahja, sekä äidin tekemän nuken. Jaakko Ojala sai isältään eräänä jouluna sukset. Isä oli kommentoinut: ”Jos katkaiset nämä, saat itse tehdä seuraavat”. Sukset eivät kauaa ehjänä kestäneet ja Jaakko tekikin uudet, mikä oli varmasti vaativa työ.

Tuiskulan Torpparimuseolta löytyy useampi pari puisia suksia sauvoineen. Kuva: Jaakko Ojala

Maija-Liisa Volotinen muistelee samaisessa Köyliist -kirjassa, kuinka joulukuusi tuotiin jouluaattona tupaan: ”Se oli jo ehkä kesällä katsottu valmiiksi ja haettu muutamana päivää ennen joulua puuhuoneen seinustalle. Kuusi kiinnitettiin ristin muotoiseen puiseen jalkaan, missä se seiso vähän huterasti. Joskus latva saatettiin naulata kattoon kiinni. Neulaset kuivuivat ja varisivat yleensä pian. Isä koristeli kuusen latvapuolen, me lapset saimme ripustella alaoksille pieniä punaposkisia omenoita, piparkakkuja ja karamelleja. Isä kiinnitti kuuseen elävät kynttilät, latvatähden ja kiiltävät nauhat. Kaunis siitä tuli aina.”

Emäntä Aune Vuotilan joulukuusi ei varistanut, vaan 1970-luvulla Köyliö-Säkylän sanomissa uutisoitiin Aunen joulukuusesta, joka sinnikkäästi jatkoi kasvuaan Aunen hyvässä hoidossa. Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto

Museotaksvärkki toivottaa rauhallista ja tunnelmallista joulua lukijoilleen! Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta kaikille yhteistyökumppaneille ja erityiskiitokset jokaiselle 43 talkoolaiselle sekä valokuvaajille Jaakko Ojalalle ja Emilia Helmiselle. Nyt katse kohti tulevaa vuotta!

Toivoo,

Hanna

 

”Entisaikojen koulunkäyntiä”

Säkylä-seura ry:n Säkylän historiaa – Pankaas kattoen! -historiahanke järjesti 30.11.2017 yhdessä Säkylän yhteiskoulun kanssa Paikallishistoria tutuksi -tapahtumapäivän yläastelaisille ja lukiolaisille. Museotaksvärkki oli tapahtumassa mukana järjestämässä ”Entisaikojen koulunkäyntiä” -työpajan, jossa esittelimme osan Yttilän Museokoulun käyttökokoelmiin kuuluvista opetustauluista. Työpajan vetäjinä toimivat Museotaksvärkki-hankkeen johtaja Mikko Eskola, Yttilän kyläyhditys ry:n puheenjohtaja Sari Minkovitsch, Köyliön valokuvat-arkiston johtaja Kalevi Salmi ja tietysti minä.

Opetustaulujen teemoiksi valitsimme maatalouden, työn, valistuksen sekä kaupungin ja ujuttautui joukkoon myös muutama historia-aiheinenkin opetustaulu. Osallistavassa työpajassa oppilaiden tehtävänä oli ryhminä pohtia yhden teemaan sopivan opetustaulun pohjalta, mitä opetustaululla halutaan kertoa ja opettaa, mikä on muuttunut ja millainen opetustaulu olisi tänä päivänä? Lopuksi ryhmät esittelivät opetustaulunsa ja pohdintansa luokalle ja meille.

Tämän päivän kuvatulvan keskellä on hyvä välillä pysähtyä yhden kuvan äärelle ja pohtia sen sisältöä ja merkitystä. Se ei nimittäin ole niin helppo homma, mitä aluksi ajattelimme. Varsinkin maaseutumaisemaa kuvaavat opetustaulut osoittautuivat haasteelliseksi, sillä tavallaan maisemat näyttävät samalta kuin nykyään, mutta eivät sitten kuitenkaan. Joidenkin oppilaiden oli vaikea tunnistaa maaseudun rakennuksia, kuten navettoja, aittoja ja luhteja, vaikka ne näyttivätkin osittain tutuilta. Opetustauluista tartuttiin helposti tuttuihin asioihin, kuten vaatteisiin ja eläimiin, ja näiden tuttujen asioiden pohjalta oppilaat lähtivät pohtimaan, mikä on muuttunut. Kaupunkimaiseman kohdalla selkeästi esille nousivat ne asiat, mitkä kuvasta ikään kuin puuttuivat tai mikä on toisin tänä päivänä, kuten liikennevalot, -merkit ja -säännöt sekä mainostaulut ja kaupat. Valistus- ja terveysaiheisten opetustaulujen sanoma oli kaikille oppilaille ”selvää pässinlihaa”, eikä hygienia-asioita tarvitse enää koulussa opettaa.

Tätä opetustaulua kutsuttiinkin lopulta ”kissatauluksi”.

Oma haasteensa oli myös liidulla kirjoittaminen.

Päivän päätteeksi mieleeni kuitenkin jäi erään yläastelaisen pojan kommentti: ”Mä en oo ikinä käyny museossa”.  Se on asia, mille pitäisi tehdä jotain. Mikäänhän ei korvaa aitoa paikallismuseon tunnelmaa ja yksilöllisyyttä, sen pitäisi jokaisen itse nähdä ja kokea. Me Museotaksvärkissä yritämme parhaamme mukaan tuoda Köyliön paikallismuseoiden ja paikallisen kulttuuriperinnön roolia ja merkitystä esille, ja teemme töitä sen eteen, että Köyliön museoiden esinekokoelmat ovat jatkossa kaikkien saavutettavissa. Myös Suomen Kotiseutuliitto on kirjoittanut paikallismuseoiden tärkeydestä sekä esittänyt huolensa paikallismuseoiden toimintaedellytyksistä. Kotiseutuliiton teksti on luettavissa täältä.

Halusimme koostaa Köyliön valokuvat-arkistoon työpajasta myös  ”virtuaalinäyttelyn”. Köyliön valokuvat-arkistosta löytyy nyt kaikki työpajassa olleet opetustaulut. ”Virtuaalinäyttely” löytyy yleishaulla A02. Kuvan tarkemmat tiedot -kohdasta löytyy tiivistetysti oppilaiden kommentit ja pohdinnat kyseisestä opetustaulusta. Menkäähän siis kurkkaamaan, mitä saimme oppilaiden kanssa aikaiseksi.

Suuret kiitokset vielä Paikallishistoria tutuksi -tapahtumapäivän järjestäjille sekä Säkylän yhteiskoulun oppilaille hauskasta, mieleenpainuvasta ja ajatuksia herättäneestä päivästä.

Hanna

Torpparimuseon tarina osa 7.

Torpparimuseon tarinasta on enää esittelemättä teille Martan mökki, josta olen jo aiemmin kirjoittanut muutaman sanan täällä.

Kekoperän Martan eli Saunalan Martan mökki. Koivun juurella tyttären pojat 11.6.1952. Kuva: Paavo Varpiala, Köyliön valokuvat-arkisto.

Martta Kekoperän äiti Johanna Maria Kekoperä (s. 1861, k. 1933) sai osuutenaan torpparivapautuksessa pienen maatilkun (0,3 ha) keskikylästä Nälkälän mäestä. Mökki rakennettiin vanhasta saunarakennuksesta. Myöhemmin paikkaa alettiinkin kutsua ”Saunalaksi”. Johanna oli naimaton ja hänellä oli monta aviotonta lasta, joista nuorin oli Martta (s. 1904). Martta muutti äitinsä kanssa Saunalaan. Martalle syntyi vuonna 1921 myös avioton tytär Lahja. Saunalaa asutti parhaimmillaan siis kolmen sukupolven naiset.

Martan mökki on hyvin tyypillinen torppariajan mäkitupalaisen mökki, jossa on tupa ja porstua. Kuva: Jaakko Ojala 2014.

Lopulta Martta asui yksin mökissään naapuriavun turvin ja kuoli vanhainkodissa vuonna 1993. Mökin oli perinyt Lahjan toinen pojista. Hän möi tontin Olli Härkälälle. Mökin hän puolestaan lahjoitti Museoyhdistykselle vuonna 2005. Vuonna 2010 mökki siirrettiin nykyiselle paikalleen Torpparimuseon tontille.

Martta Kekoperä kiikkustuolissaan. Hän mielellään luki lehtiä, mieluiten kuulemma Nyyrikkiä Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

Martta oli värikäs persoona ja riuska työihminen ja hänestä kuulee paljon muistoja ja kertomuksia. ”Usein tällaisen mökin yksinäiset naiseläjät tekivät elannokseen monenlaisia käsityöitä. Mutta Martta ei ollut käsityöihminen. Hän teki taloissa kaikenlaisia sekatöitä pyykinpesusta peltotöihin. Hän keräsi risuja ja teki luutia. Pitkään Martta toimi myös koulun siivoojana.” Muistelee Paula Härkälä.

Paavo Varpiala puolestaan muistaa, että mielellään Martta kyläili, uteli ja puheli päivän tapahtumista, ja tietysti sai samalla kahvia ja muuta suuhun pantavaa. Martan tulo oli kuin sanomalehti olisi tullut taloon. ”Kai opettaja on jo kuullut”, oli Martan tapa aloittaa päivän uutiset.

Martan mökki on sisustettu hyvin kotoisaksi hempein sävyin. Kuva: Emilia Helminen.

Paula Härkälä on sisustanut Martan mökin, joka edustaa vähän tuoreempaa aikakautta verrattuna torppariaikaan. Martan mökissä ei enää syöty puuastioista vaan emaliastioista, joista tuli Suomessa 1950-luvulla hittituote. Pienestä mökistä löytyy kaikki tarpeellinen vaatimattomaan mäkitupalaisen elämään.

Loppukuusta taas tapahtuu! Säkylä-seura ry:n, Säkylän historiaa – Pankaas kattoen! -historiahanke järjestää yhdessä Säkylän yhteiskoulun kanssa 30.11.2017 Paikallishistoria tutuksi -tapahtumapäivän Säkylän yhteiskoululla. Museotaksvärkki on tapahtumassa mukana yhtenä toimijana vetämässä yhtä toiminnallista työpajaa, jossa oppilaat pääsevät tutustumaan ”entisaikojen koulunkäyntiin”. Olkaa siis kuulolla, mitä silloin tapahtuu…

Hanna

Paikallishistoriaa teräsmiehen voimin!

9.11.2017 Säkylän historiaa -Pankaas Kattoen! -hanke järjesti hanketoimistollaan (Rantatie 254) verkostotapaamisen, johon osallistui toimijoita Säkylä-seuran ja Köyliö-seuran (Museotaksvärkin) lisäksi mm. Säkylän kunnalta, Turun yliopistosta (Porin yksiköstä), Säkylä-Köyliön seurakunnalta, Leader Pyhäjärviseudusta ja Ala-Satakunnan oppaista. Illan aikana pohdimme yhdessä paikallishistorian ja kulttuuriperinnön tärkeyttä.

Millä tavoin paikallishistoria lisää hyvinvointia? Miten paikallishistorian avulla vahvistetaan seudullista elinvoimaisuutta? Millaisia yhteistyömuotoja ja mahdollisuuksia paikallishistoria tarjoaa eri toimijoille? Tällaisten teemojen ympärillä heiteltiin ajatuksia puolin sekä toisin ja suunniteltiin tiiviimpää yhteistyötä seurojen kesken. Tarvetta siihen nimittäin olisi!

Entä kuinkas moni teistä on kuullut ”Suomen teräsmies” Hautaviidasta? Entä mitä ajatuksia alla oleva esine teissä herättää?

Hevosenkenkä ja prässinaula. Kuva: Jaakko Ojala

No romultahan se näyttää, mutta tarina sen takana on mielenkiintoinen tai vähintään hauska, ja juuri siksi se on museoesine. Tarina kertoo, että:

”1.4.1950 oli Tuiskulan Seurojentalossa Parkanon osaston järjestämä iltama, missä päänumerona oli Hautaviidan esiintyminen. Hänen tärkein tekonsa oli Kiukaisten Osuuskaupasta samana päivänä ostamansa uuden 3 nron hevosenkengän vääntäminen hampain siihen asentoon, missä se nyt on, tavalla, joka selviää kuvasta. Hän myös kiersi käsissään prässinaulan kierteelle asettamalla ennen kiertoa naulan kumpaankin päähän paperisuikaleesta kiertämänsä kädensijat. Hän väänsi vielä hampain yhden pyöreän rautakangen suoralle kulmalle. Hautaviita painoi 148 kg. ”Lihakset kuin puuta”, sanoi poliisi Simula kun koetteli kädellään.”

”Suomen teräsmies” Hautaviita. Kuva on ilmeisesti otettu kyseisestä esityksestä.

Toisinaan on hyvä välillä vääntää, tässä tapauksessa, hevosenkengästä ja tehdä yhdessä paikallishistoriasta ja kulttuuriperinnöstä näkyvää ja kuuluvaa. Niinhän sitä sanotaan, että yhteistyössä on voimaa!

Hanna