Vaatekaapista museoksi ja esineestä persoonaksi – Mitä koulutuksessa opittiin?

Keskiviikkona 11.4.2018 vietettiin Yttilän Museokoululla mielenkiintoista päivää kotikokoelmien parissa pohtien niiden ylläpitoa, tallentamista ja hoitoa. Päivän aloitti Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti kysyen, mikä on museo, mikä on kokoelma ja mitä kokoelma kertoo ja kenelle?

IMG-1719

Satakunnassa on valtava määrä erikokoisia, erilaisia ja eri syistä perustettuja kotimuseoita ja -kokoelmia. Kotikokoelman voi perustaa kuka tahansa ja museoksi voi kutsua Akuliinan mukaan vaikka sitä omaa vaatekaappia, jos näin haluaa. Toki toivottavaa olisi, että kyseinen ”museo” kiinnostaisi myös muita. Siksi onkin syytä jokaisen kokoelmien ylläpitäjän pysähtyä kokoelmansa ääreen ja kysyä:

  • miksi kokoelma on olemassa?
  • mitä sillä halutaan kertoa?
  • mitä sillä halutaan tehdä?
  • ketä varten kokoelmia halutaan ylläpitää?

IMG-1640

Yksinkertainen syy kokoelmien ylläpitoon on se, että esineet kertovat aina, tavalla tai toisella, ihmisten elämästä. Ne kertovat yleensä rehellisesti tavallisista ihmisistä toisin kuin asiakirjalähteet, jotka ovat aina jonkun tuottamaa tekstiä yksittäisistä tapahtumista, sankaritarinoista, kirjanpidosta, muistoista tms. Museokokoelmiin hyväksytään tavallisia, arkeen liittyviä jokapäiväisiä esineitä. Nykyään museoissa myös tallennetaan sata vuotta vanhan esineen sijasta myös nykypäivään liittyviä esineitä. Ovatko ne esineet, joita tänä päivänä tallennetaan juuri niitä oikeita esineitä, jotka kertovat tästä ajasta vai ovatko esineet vain ”hetken hitti”? Sitä emme tiedä nyt, vaan vasta sadan vuoden päästä.

IMG-1651

Akuliina painotti, että kokoelman merkitys on siinä tiedossa, jota ne välittävät ihmisen, yhteiskunnan ja luonnon aineellisesta kehityksestä. Esine ei synny tuosta vaan, ilman mitään syytä, vaan esineen synnyllä on aina taustalla joku tarve syntyä oikeaan maailmaan, jossa sitä on käytetty. Kokoelmien tarkoitus ja tavoite on kertoa eheä ja kollektiivinen tarina todellisesta maailmasta, kertoi se sitten vain yhden ihmisen elämästä tai yhteisön historiasta. Kokoelman kertomaan historiaan on helppo samaistua, koska usein esineet ovat olleet kaikkien käytössä ja näin ollen koskettaneet monia.

Ja sitten syötiin! Lounaaksi Merja Mikkola oli loihtinut erittäin maistuvan kasviskeiton ja kylkeen sai kananmunan, jotka nautimme Museokoulun teemaan sopivista Lallin koulun entisistä kouluastioista. Nämä kolisevat muovilautaset ja korvalliset metallimukit herättivät hilpeitä keskusteluja. Suuret kiitokset ammattitaitoisille keittiön naisille!

Ruokaa sulatellessa pohdimme esineen elämää. Kun esine tulee osaksi kokoelmaa, se muuttuu pysyväksi ja muuttumattomaksi. Esineen arvo muuttuu taloudellisen arvon sekä käyttö- ja tunnearvon sijaan tiedon välittäjäksi ja siksi esineen kontekstiedot (mistä esine on peräisin, kuka tehnyt, kuka käyttänyt, milloin ja missä jne.) ovat ehdottoman oleelliset. Esineen tietoja tallentaessa esineestä tehdään ”persoona”. Kaikenlainen esineisiin liittyvä kirjanpito on siis suotavaa ja varmuuskopiointi ehdotonta. Esine, jonka menneisyys tunnetaan, on kaikin tavoin arvokkaampi kuin pelkkä fyysinen esine.

Akuliinan luento kotikokoelmista on luettavissa täältä: Kotikokoelmat. Akuliina Aartolahti.

IMG-1721

Iltapäivällä vuoron sai Satakunnan Museon esinekonservaattori Kaisa Lindewall, joka perehdytti meidät kokoelmien hoitoon. Kokoelmien puhdistus ja konservointi ovat taistelua aikaa vastaan. Museoesine tallennetaan kokoelmiin sellaisenaan, elämän jälkineen. Sitä ei korjata tai tehdä uuden näköiseksi, vaan esinekonservointi ja -puhdistus ovat ennaltaehkäisevää. Jotta esineet pysyvät sellaisenaan, niihin on kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä:

  • pöly ja lika tuhoavat materiaaleja.
  • valo haurastuttaa ja haalistaa nopeasti.
  • väärä ilmankosteus ja lämpö aiheuttavat ongelmia.
  • tekstiileille aiheutuu ripustusvaurioita.
  • pitkä säilytys aiheuttaa kuitutuhoja.
  • ongelmia aiheuttaa myös tuhohyönteiset, jyrsijät, mikrobit ja home.

Vahingoilta vältytään oikeanlaisella esineiden käsittelyllä, puhtaanapidolla, harkitulla esillepanolla, oikeanlaisella säilytyksellä ja tuholaisten tarkkailulla ja hävittämisellä.

Iltapäivällä Kaisa esitteli Museokoulun piharakennuksen suutarinverstaassa oikeanlaisia museoesineiden puhdistusvälineitä, joilla varmistetaan se, ettei esinettä puhdistaessa vaurioiteta sitä lisää.

Kaisan luento kokoelmien hoidosta on luettavissa täältä: Kokoelmien hoito. Kaisa Lindewall.

Suuret kiitokset Akuliinalle ja Kaisalle mielenkiintoisesta ja opettavaisesta koulutuksesta ja kiitos kaikille osallistujille mukavasta päivästä! Kuulin terveiset, että ainakin yhden sielu on käännytetty,

Hanna

 

Löytyykö varastoistasi rompetta ja roinaa?

Kesä lähestyy ja on taas aika käydä varastojen kimppuun. Oletko haaveillut jonkinlaisen ”kotimuseon” perustamisesta, kaipaako jo olemassa oleva kotimuseo järjestystä ja ojennusta vai oletko muuten vain kiinnostunut vanhoista esineistä tai paikallismuseotoiminnasta? Oletko pohtinut, mitä esinekokoelmat kertovat, kenelle ne kertovat ja miksi? Tai mistä tulee omistamisen tarve? Tai miten ja miksi keräätään esinetiedot talteen? Vai askarruttaako kenties esinekokoelmiesi kunto?

Näitä kysymyksiä tulemme pohtimaan Yttilän Museokoululla 11.4.2018 klo 9-15 Museotaksvärkki-hankkeen järjestämässä esinekokoelmakoulutuksessa.

Ilmoittautumisen ja aamukahvin jälkeen suunvuoron saa Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti, joka tulee kertomaan esinekokoelmien ylläpidosta, tallentamisesta ja esillepanosta. Iltapäivällä puheenvuorossa on esinekonservaattori Kaisa Lindewall, joka puolestaan perehdyttää esinekokoelmien hoitoon. Päivän aikana piipahdetaan myös Museokoulun piharakennuksessa, jossa sijaitsevat maatalouteen liittyvät esineet sekä köyliöläisen suutarin Pauli Mattilan jäämistöstä koottu suutarinverstas. Myös Samuli Vahteristo sanoo päivän aikana sanasen tulevasta Köyliö-seuran käsityöperinteeseen liittyvästä julkaisusta.

EsitePäivä on pitkä, eikä koulutuksessa tarvitse istua kurisevin vatsoin, vaan jokaiselle osallistujalle tarjotaan ilmainen keittoluonas kahveineen. Kasvissyöjät ja laktoosittomat ovat nekin huomioitu. Joten muistattehan ilmoittautua minulle osoitteeseen museotaksvarkkihanke@gmail.com tai numeroon 044 243 9633 7.4.2018 mennessä.

Yttilän Kyläyhdistyksen verkkosivulle on nyt lisätty Museokoulu -linkki, josta voi jatkossa käydä lukemassa lisää Museokoulusta ja sen toiminnasta. Myöhemmin sivuille lisätään myös tietoa siitä, mitä me olemme hankkeen aikana saaneet aikaiseksi Museokoulun osalta. Samalla voi käydä ihastelemassa Jaakko Ojalan upeita ja hehkeitä kuvia Museokoulun ja piharakennuksen tunnelmallisista miljöistä.

_MG_0406_1
Kuva: Jaakko Ojala

Blogiin on myös lisätty kaikkien luettavaksi Museotaksvärkin hankesuunnitelma. Linkki löytyy myös oikeasta sivupalkista.

KOY1826
Kuva: Jaakko Ojala

Jokaisesta Köyliön museosta löytyy yksi tai useampi tuohiropponen (tai tuohinen, tuohiroppinen, tuokkonen, rove, rope tai portta, miten kukin sitä haluaakaan kutsua), onhan se ollut elintärkeä astia tähän aikaan vuodesta.

Museotaksvärkki toivottaa kaikille rauhallista ja aurinkoista pääsiäistä!

Hanna

Rohkaaminen, tappaminen, loukuttaminen…

Tuiskulan Torpparimuseon luhdista löytyy suurin osa pellavan perinteisessä muokkauksessa käytettyjä työvälineitä. Pellavan korjuu ja muokkaus pellavalangaksi sisälsi perinteisin menetelmin noin kymmenkunta käsityönä tehtyä työvaihetta ja kuukausikaupalla aikaa.

Pellava nyhdettiin maasta juurineen, joka kuivattiin ennen rohkaamista. Siemenkodat eli sylkyt ja lehdet irrotettiin kasvista rohkalla, jota käytettiin pellavan tai hampun siemenkotien riipimiseen eli rohkaamiseen.

Rohkaajanaiset
Esimerkkiä näyttävät rohkaajanaiset vuodelta 1945. Toinen heistä on Liisa Viljanen (myöh. Uusitalo). Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.
308A5C08-D0FC-4B75-949C-0A540BA5BAE8.jpg
Rohka eli riivinlauta kiinnitettiin penkkiin ja varret vedettiin sen piikkien lävitse. Kuvat: Emilia Helminen.

Pellavan siemenkodat ja lehdet voitiin irrottaa myös klupuvarstalla. Kun pellava oli riihessä kuivattu, levitettiin ne luuvan eli puintihuoneen lattialle. Lyhteiden siteet katkaistiin puukolla. Pellavat lyötiin ennen luuvaan vientiä seinään, jolloin pellavasta irtosi ”isompia” jyviä eli riihijyviä.  Luuvan lattialla irronneita jyviä kutsutaan puolestaan luuvajyviksi. Kun sitomet oli ladottu latvat vastakkain luuvan lattialle, leikattiin sirpillä tähkät pois. Sen jälkeen tyvenpuoli tapettiin. Tappaminen tarkoitti varstoilla puimista. Kun arveltiin, että jyvät olivat päältä päin irronneet, käännettiin sitomista lattian puoli ylös ja tappamista jatkettiin. Kun tappaminen oli lopetettu, puristettiin jyvät pois varsista, sidottiin ne lyhteiksi voiman mukaan, suuriksi ja pieniksi. Lyhteen tuli olla tasapäinen. Se saatiin tasapäiseksi panemalla useampi sylillinen kasaan seinän viereen vuorotellen, toinen sylillinen tyvi toisin päin kuin edellinen. Lyhteessä oli tavallisesti neljä sylillistä. Lyhde sidottiin aina ruisolkisiteellä, oli sidottavana mikä olkilaji tahansa.

Jyvien annettiin olla lattialla, kunnes koko riihi oli tapettu. Sitten jyvät ajettiin luuvan nurkkaan läjään ja aloitettiin viskaus. Viskaus tapahtui siten, että jyviä heitettiin puisella äyskärillä kohti seinää, jolloin akanat jäivät lähelle. Perusvilja ylsi puolestaan keskelle ja paras satsi, pääomaksi kutsuttu ja siemenviljaksi päätynyt jyväsaalis, lensi kauimmas.

Riihijyviä tuli enemmän kuin luuvajyviä. Vanhan ajan luuvat olivat hyvin matalia, joten varstaa ei saanut nousemaan ylös. Tappajia oli kaksi vastakkain tai seinän vierellä rinnakkain ja niitä lyötiin vuoron perään tahdissa. Isossa luuvassa löivät kaikki tahdissa. Klupulla oli pyörivä liike, joka syntyi varren veivausliikkeestä.

AA97B214-F141-408D-9D30-D392C1B090E8
Pitkävartinen klupuvarsta eli linkkuvarsta eli puintivarsta. Kuva: Emilia Helminen.

Rohkaamisen ja tappamisen jälkeen varret liotettiin, jonka aikana puumaiset osat mätänivät eli likosivat irti varsinaisesta pellavakuidusta. Liotuksen jälkeen pellavat kuivatettiin aluksi ulkona pellolla ja lopulta saunassa tai riihessä. Tämän jälkeen pellavat loukutettiin. Luokuttaminen tapahtui siten, että kuivattu pellavanippu laitettiin loukun väliin ja sitä lyötiin loukun saranoidulla yläosalla, jolloin puumainen kuoriosa hajosi ja kuitu saatiin esiin.

Loukutus
Loukuttajamiehet vuodelta 1926: Juho Vuori, Frans Tammi, Juho Koskinen, Frans Hilli, August Juhola, August Laivanen, Artturi Aho ja Martti Vappula. Köyliön Valokuvat-arkisto.
KOY1627
Pellavaloukulla loukutettiin irti pellavanvarsien puumaiset päistäreet eli tukisolukot. Kuva: Emilia Helminen.

Jatkuu seuraavassa osassa…


JA MUISTUTUKSENA:

FullSizeRender_1

Köyliö-seura ry:n Museotaksvärkki-hanke järjestää kotimuseoiden ylläpitäjille esinekokoelmakoulutusta Yttilän Museokoululla 11.4.2018 klo 9-15 (Pyhän Henrikintie 348).

Jos varastoistanne löytyy aarteita ja muistoja menneestä tai muuten asia kiinnostaa, olette lämpimästi tervetulleita kuulemaan asiantuntijoiden neuvoja esinekokoelmien luetteloinnista, hoidosta ja ylläpidosta. Koulutuksen tulevat pitämään Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti sekä esinekonservaattori Kaisa Lindewall.

Koulutus kestityksineen on kaikille avoin ja maksuton.

Ilmoittauduthan osoitteeseen museotaksvarkkihanke@gmail.com tai numeroon 044 243 9633 7.4.2018 mennessä.

Hanna

Ahkerasti väriä vaihtaen virkattu peitto.

Kaikki museoiden kokoelmat eivät suinkaan koostu ikiaikaisista esineistä, vaan osa paikallismuseoista kerää myös tuoreempaa esineistöä, jotka täydentävät heidän kokoelmiaan tai ovat muuten painoarvoltaan merkityksellisiä säilyttää myös tuleville sukupolville. Tässä esittelen teille yhden tuoreimmista Räisälä-museon esineistä.

D1138_14.JPG
Kuva: Jaakko Ojala.

Tämän kauniin ja ajatuksella virkatun peiton tekijä Sirkka Muurela muisteli elokuussa 2016 Alavudella, että:

Lankoja oli puolattuna sekä täysiä puolia että ”räkänokkapuolia” – joista kankaankutoja ei ainakaan tykännyt – oli tutkaimia, muita langanpätkiä, keitettyjä lankoja, vyyhtien loppuja ym. Kaikki langat hän toi Alavudelle eläkkeelle jäätyään sekä käsitöiden loputtua Räisälän kansanopistossa vuonna 1994. Hän rupesi vähitellen miettimään, miten hyödyntäisi näitä lankoja. Monissa lähetystyön piireissä tehtiin siihen aikaan ns. Äiti Teresan -peittoja, johon tilkkuja (18×18 cm) kudottiin langanlopuista pääasiassa puikoilla tai jotkut virkkasivat. Sirkka rupesi myös tekemään villalangoista edellä mainitun kokoisia tilkkuja virkaten. Kiinteän virkkauksen yhteydessä sai helposti langanpäät piiloon. Vielä alussa Sirkka ei ollut päättänyt sen tarkemmin mihin tarkoitukseen hän tilkkuja teki. Ensimmäisen tilkun virkkaamisen hän aloitti helmikuussa 2009, kun matkusti pikavuorolla Jyväskylään vierailulle Suomen käsityömuseoon. Lankana olivat valkoiset KIRI-lankatutkaimet.

Kaikkiaan peitossa on 63 tilkua. Virkkaamistaan paloista hän rupesi kokoamaan peittoa joulukuussa 2009. Hän päätteli langanpäitä, prässäsi ja kokosi tilkut niin, että ompeli niitä ensin 9 kappaletta riveiksi. Tätä työtä tehdessään Sirkalla oli koko ajan mielessä muistot Räisälän kansanopiston käsityötunneilta ja vapaa-ajan illoista. Tämä peitto valmistui tammikuussa 2010. Peiton nimeksi Sirkka antoi kauan harkittuaan: AHKERASTI VÄRIÄ VAIHTAEN VIRKATTU PEITTO.

Sirkka oli koonnut ylös ajatuksia peitoa kootessaan:
Ylimmäinen tilkkurivi on koottu puna-mustista tilkuista – siis KARJALAN VÄREISTÄ. Rivin aivan keskimmäinen tilkku on muisto opiston kutomosta. Pieni punainen kangaspuissa kudottu tilkku valkoisine loimilangan solmuineen, on jonkun oppilaan patalappukankaan loimesta opistossa kutoma tilkku.

Karjalan värit.jpg
Ylhäältä laskien toinen rivi koostuu sinisävyisistä tilkuista. Se voisi kuvata Vuoksen virtaa, jonka rannalla opisto Räisälässä oli.

Toinen rivi
Sitten on sekalaisia tilkkuja, jotka kuvaavat opiston evakkoaikaa eri paikoissa, kuten Teuvassa, Köyliössä ja Kokemäellä. Koko tekstiilin keskimmäinen kypsän keltainen tilkku kuvaa sitä, miten opisto antoi paljon hyviä elämän ohjeita ja taitoja nuorille opiskelijoille. Sitä se ainakin yritti tehdä. Opisto juurtui näin satakuntalaiseen ympäristöön.

D1138_14
Alimmat tilkkurivit kuvaavat Suomen viljavimman seudun Satakunnan muhevia peltoja.

Alimmat rivit

Sirkka toteaa lopuksi, että ”kun peitosta ei tullut Äiti Teresan -peittoa, niin lämmittäköön tämä virkkaamani työ nyt kaikkia muistoja Räisälän kansanopiston käsitöistä. Niiden parissa sain työskennellä 31 vuotta.”

Sitten on aika kaivella kalentereita esiin. Museotaksvärkki järjestää 11.4.2018 klo 9-15  Yttilän Museokoululla esinekokoelmakoulutusta kotimuseoiden ylläpitäjille. Eli kaikki, joilla on varastoissa aarteita tai kiinnostusta asiasta, ovat lämpimästi tervetulleita kuulemaan asiantuntijoiden neuvoja esinekokoelmien luetteloinnista, hoidosta, esillepanosta ja ylläpidosta. Koulutuksen tulevat pitämään Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti sekä esinekonservaattori Kaisa Lindewall. Jotta kahvia riittää kaikille, pyydän, että ilmoittautuisitte minulle osoitteeseen museotaksvarkkihanke@gmail.com tai soittamalla numeroon 044 2439633 viimeistään 7.4.2018 mennessä. Koulutuksesta tulee lisätietoa tuonnempana, joten olkaahan kuulolla,

Hanna