Klihtaus, häkilöinti, sivistely…

Klihtaaminen eli lihtaaminen tapahtui siten, että saunan ja riihen lämmössä kuivatetut pellavat, jotka ennen saunaan vientiä oli loukutettu (josta kirjoitin jo täällä) otettiin klihdattavaksi. Klihtaus tapahtui saunassa tai riihessä. Ainoastaan kesäaikaan klihdattiin ulkona. Klihdattaessa kuitu käsiteltiin kerrallaan ja klihdattiin ensin toinen pää ja sitten toinen. Sormaus tarkoitti tuuman läpimittaista pellavakasaa. Klihdattaessa klihtaaja istui toolilla, piti oikealla kädellä kädensijasta kiinni ja vasemmassa kädessä oli sormaus. Klihdan kantta nostettiin niin kauan, että sormaus puhdistui päistäreistä puhtaaksi ja käsiin jäi puhdas sormaus. Viimeinen klihtaajan tehtävistä oli käntää sormaus puolikerroin niin, että tyvi ja latva tulivat yhtä pitkiksi. Kolmekymmentä näin käännettyä sormausta pantiin knippuun ja sidottiin viimeisellä sormauksella rukiin sitoman malliin. Tyven tuli olla tasainen. Lopuksi kniput vietiin häkilöitäväksi. Klihtaaminen oli enimmäkseen naisten töitä ja työ sujui sitä paremmin, mitä kiukkuisempia naiset olivat, kun he keskenään klihtauspaikalla riitaantuivat.

Pellavan lihtaus
Pellavan klihtausta Heinilän talolla. Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.
KOY0219
Klihta muistuttaa pellavaloukkua, mutta on pienempi ja kevyempirakenteisempi. Kuva: Emilia Helminen.

Kun pellava oli klihdattu, alkoi heti sen häkilöiminen. Häkilöimisen tarkoitus oli häkilöidä rohtimet pois, ihot jäivät häkilöitsijän käsiin. Häkilöitäessä erottuivat pitkät ja pehmeät aivinakuidut karkeammista ja lyhyistä rohdinkuiduista. Yhden häkilän ympärillä oli kaksi naista ja kumpiin häkilöi omalla häkiläpuolellaan. Häkilöitsijä otti yhden sormauksen kerralla työn alle siten, että hän löi sormauksen keskikohdan häkilän piikkien sisään ja veti itseensä päin. Tätä jatkettiin niin kauan, että rohtimia ei enää tullut. Sitten käännettiin toinen pää sormausta, jolle tehtiin samoin. Tämän jälkeen sormaus käännettiin hyvin kieruun, jolloin tyvi ja latva tulivat vastakkain samalle tasolle. Kolmekymmentä sormausten ihoa kierrettiin piukkaan samalla tavalla kuin klihtauksen jälkeen. Pellavat saatettiin häkilöidä useampaan kertaan, ensiksi harvalla ja sitten tiheämmällä häkilällä.

KOY0221
Häkilä, jossa on samassa sekä harvemmat ja tiheämmät piikit. Kuva: Emilia Helminen.

Kolmas henkilö oli koko häkilöimisen ajan rohtimien kimpussa. Häntä sanottiin puolistajaksi. Suorilla 50-70 cm pitkillä teräväpäisillä vajaan tuuman paksuisilla kapuloilla hän puhdisti rohtimista mahdolliset päistäreen jätteet pois ja muovaili sen tutuksi.

Pellavantyöstön viimeinen vaihe on harjaus eli sivistely, jossa viimeiset rohtimet ja aivinakuidut erotettiin sianharjaksista valmistetulla harjalla.

KOY0729
Sianharjaksista ja piestä tehty lyhytkarvainen harja. Kuva: Jaakko Ojala.

Harjauksen jälkeen pellavakuitu oli valmista kehrättäväksi, minkä naisväki suoritti yleensä puhdetyönään.

Puhdetyöt.jpg
Vuorenmaan Järityn naiset puhdetyössä mahdollisesti 1920-luvulla. Vasemmalla Katri, Siina, Lahja ja Elmi Järitty.  Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Kehrätystä pellavasta kudottiin kangaspuilla rohdinkangasta, joista tilan emäntä valmisti itselleen vaikka kotitakin.


Mikäli sinulla on tarkempaa tietoa pellavan käsittelyn perinteisistä työvaiheista tai korjattavaa edellisiin teksteihin, otan mielelläni kaikenlaista tietoa vastaan.

Ja kyllä oli hienosti ruuhkaa Köyliönjärven jäällä, jossa tänään 13.3.2018 vieraili Huomenta Suomen toimittaja Mika Tommola tiimeineen. Huomenta Suomen videon voi käydä katsomassa täältä.

Hanna

Mainokset

Rohkaaminen, tappaminen, loukuttaminen…

Tuiskulan Torpparimuseon luhdista löytyy suurin osa pellavan perinteisessä muokkauksessa käytettyjä työvälineitä. Pellavan korjuu ja muokkaus pellavalangaksi sisälsi perinteisin menetelmin noin kymmenkunta käsityönä tehtyä työvaihetta ja kuukausikaupalla aikaa.

Pellava nyhdettiin maasta juurineen, joka kuivattiin ennen rohkaamista. Siemenkodat eli sylkyt ja lehdet irrotettiin kasvista rohkalla, jota käytettiin pellavan tai hampun siemenkotien riipimiseen eli rohkaamiseen.

Rohkaajanaiset
Esimerkkiä näyttävät rohkaajanaiset vuodelta 1945. Toinen heistä on Liisa Viljanen (myöh. Uusitalo). Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.
308A5C08-D0FC-4B75-949C-0A540BA5BAE8.jpg
Rohka eli riivinlauta kiinnitettiin penkkiin ja varret vedettiin sen piikkien lävitse. Kuvat: Emilia Helminen.

Pellavan siemenkodat ja lehdet voitiin irrottaa myös klupuvarstalla. Kun pellava oli riihessä kuivattu, levitettiin ne luuvan eli puintihuoneen lattialle. Lyhteiden siteet katkaistiin puukolla. Pellavat lyötiin ennen luuvaan vientiä seinään, jolloin pellavasta irtosi ”isompia” jyviä eli riihijyviä.  Luuvan lattialla irronneita jyviä kutsutaan puolestaan luuvajyviksi. Kun sitomet oli ladottu latvat vastakkain luuvan lattialle, leikattiin sirpillä tähkät pois. Sen jälkeen tyvenpuoli tapettiin. Tappaminen tarkoitti varstoilla puimista. Kun arveltiin, että jyvät olivat päältä päin irronneet, käännettiin sitomista lattian puoli ylös ja tappamista jatkettiin. Kun tappaminen oli lopetettu, puristettiin jyvät pois varsista, sidottiin ne lyhteiksi voiman mukaan, suuriksi ja pieniksi. Lyhteen tuli olla tasapäinen. Se saatiin tasapäiseksi panemalla useampi sylillinen kasaan seinän viereen vuorotellen, toinen sylillinen tyvi toisin päin kuin edellinen. Lyhteessä oli tavallisesti neljä sylillistä. Lyhde sidottiin aina ruisolkisiteellä, oli sidottavana mikä olkilaji tahansa.

Jyvien annettiin olla lattialla, kunnes koko riihi oli tapettu. Sitten jyvät ajettiin luuvan nurkkaan läjään ja aloitettiin viskaus. Viskaus tapahtui siten, että jyviä heitettiin puisella äyskärillä kohti seinää, jolloin akanat jäivät lähelle. Perusvilja ylsi puolestaan keskelle ja paras satsi, pääomaksi kutsuttu ja siemenviljaksi päätynyt jyväsaalis, lensi kauimmas.

Riihijyviä tuli enemmän kuin luuvajyviä. Vanhan ajan luuvat olivat hyvin matalia, joten varstaa ei saanut nousemaan ylös. Tappajia oli kaksi vastakkain tai seinän vierellä rinnakkain ja niitä lyötiin vuoron perään tahdissa. Isossa luuvassa löivät kaikki tahdissa. Klupulla oli pyörivä liike, joka syntyi varren veivausliikkeestä.

AA97B214-F141-408D-9D30-D392C1B090E8
Pitkävartinen klupuvarsta eli linkkuvarsta eli puintivarsta. Kuva: Emilia Helminen.

Rohkaamisen ja tappamisen jälkeen varret liotettiin, jonka aikana puumaiset osat mätänivät eli likosivat irti varsinaisesta pellavakuidusta. Liotuksen jälkeen pellavat kuivatettiin aluksi ulkona pellolla ja lopulta saunassa tai riihessä. Tämän jälkeen pellavat loukutettiin. Luokuttaminen tapahtui siten, että kuivattu pellavanippu laitettiin loukun väliin ja sitä lyötiin loukun saranoidulla yläosalla, jolloin puumainen kuoriosa hajosi ja kuitu saatiin esiin.

Loukutus
Loukuttajamiehet vuodelta 1926: Juho Vuori, Frans Tammi, Juho Koskinen, Frans Hilli, August Juhola, August Laivanen, Artturi Aho ja Martti Vappula. Köyliön Valokuvat-arkisto.
KOY1627
Pellavaloukulla loukutettiin irti pellavanvarsien puumaiset päistäreet eli tukisolukot. Kuva: Emilia Helminen.

Jatkuu seuraavassa osassa…


JA MUISTUTUKSENA:

FullSizeRender_1

Köyliö-seura ry:n Museotaksvärkki-hanke järjestää kotimuseoiden ylläpitäjille esinekokoelmakoulutusta Yttilän Museokoululla 11.4.2018 klo 9-15 (Pyhän Henrikintie 348).

Jos varastoistanne löytyy aarteita ja muistoja menneestä tai muuten asia kiinnostaa, olette lämpimästi tervetulleita kuulemaan asiantuntijoiden neuvoja esinekokoelmien luetteloinnista, hoidosta ja ylläpidosta. Koulutuksen tulevat pitämään Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti sekä esinekonservaattori Kaisa Lindewall.

Koulutus kestityksineen on kaikille avoin ja maksuton.

Ilmoittauduthan osoitteeseen museotaksvarkkihanke@gmail.com tai numeroon 044 243 9633 7.4.2018 mennessä.

Hanna