Olen museourani aikana törmännyt vaikka minkälaisiin museoesineisiin ja niiden taustalla oleviin tarinoihin, jotka saavat haukkomaan henkeä upeudellaan tai koskettavuudellaan. Sitten on niitä, jotka saavat kulmakarvat kohoamaan hämmästyksestä ja ihmetyksestä puhumattakaan mysteerivipstaakeleista, joista olen kirjoittanut teille jo aiemmin täällä. Esittelen teille vihdoin ja viimein muutaman Räisälä-museon esineen, jotka jollain tapaa herättivät minun mielenkiintoni luetteloinnin yhteydessä.
Yli 80-vuotiaan rekitäkin on valmistanut räisäläinen Saima Paavilainen. Rekitäkin lahjoittaja Saiman tytär Anna-Leena Paavilainen kertoo, että tämä täkki joutui varkaan käsittelyyn 50-luvulla. Varkaus tapahtui Harjavallan Osuuskaupan pihalla, sillä aikaa, kun hänen vanhempansa olivat kaupassa. Tässä peitossa oli helmassa keskellä kaunis vaaleanpunainen pallo, joka oli samaa lankaa kuin kukkasien keskus. Sellaista lankaa ei enää saatu mistään, joten tämä nykyinen korvike ei vastaa aitoa.
Mielenkiintoinen esine on tämä 60 cm pitkä kaksinkertainen kellonperä, jonka Anna Maria Kaasalainen teetti omista hiuksista miehelleen Pekka Kaasalaiselle. Valmistajasta ja valmistusajasta ei ole tietoa. Kellonperät olivat eräänlainen miesten koru, joita käytettiin 1900-luvun alkupuolella. Tunnetuimpia hiuskorujen tekijöitä oli Fredrika Runeberg, Johan Ludvig Runebergin puoliso.
Tämä esine on puolestaan yöpuvun päiväsäilytyspussi. Tämä on se esine, joka saa ne kulmakarvat kohoamaan. Kaikkea sitä… Pussin on valmistanut Anna Maria Kaasalainen, joka on ommellut säilytyspussin omaan käyttöönsä ollessaan oppilaana Räisälän kansanopistossa vuosikurssilla 1909-1910. Sen olen huomannut, että ennen vanhaan jokaiselle esineelle on valmistettu oma säilytyspussi. Tämä ehkä kertoo ahtaista säilytystiloista tai niiden puutteesta, joten nätit säilytyspussit olivat looginen ja esteettinen tapa säilyttää, no vaikka sitä yöpukua.
Tämä leipätiinu on tehnyt matkaa. Tiinu on peräisin Luukoyrjölän tilalta Räisälän Alhotojalta. Tilan emäntänä oli Katri Karonen ja isäntänä Antti Karonen. Talvisodan sytyttyä tiinu teki evakkomatkan emännän mukana Kokemäelle ja sieltä Tuomaalassa olevaan Kokemäen kartanon sivukartanoon. Jatkosodan aikana tiinu matkasi jälleen emännän mukana takaisin Alhotojalle, jonne myös muolaalainen Mirja Karonen oli saapunut talon miniäksi Arvi Karosen puolisona. Jatkosodan jälkeen leipätiinun matka johti ensin Elisenvaaran kautta Peräseinäjoelle Kohtalan taloon, mutta emännän elämäntaival päättyi traagisesti, sillä hän kuoli monen muun räisäläisevakon tavoin Elisenvaaran pommituksessa. Peräseinäjoelta tiinu siirtyi Arvi ja Mirja Karosen mukana Kokemäen Risteelle Kukolaan, jossa he aloittivat uuden elämän vuonna 1945 ns. kylmän tilan viljelijöinä, oltuaan sitä ennen hetken väliaikaisessa majapaikassa Tommisilla Kokemäen Peipohjassa. Arvi raivasi itse tilan pellot ja rakensi kodin perheelleen.
Arvin ja Mirjan tytär Tarja muistaa lapsena muutaman kerran sotkeneensa leipätiinussa taikinan, koska hänen äidillään oli ajoittain paha allerginen ihottuma käsissään. Leipätaikinasta valmistettiin usein myös makoisia lanttukukkoja, jotka voideltiin paistamisen jälkeen lanttu-suolaliemellä, kiedottiin monen pyyheliinan sisään ja laitettiin tiinun kannen päälle pehmiämään. Myöhemmin tiinussa on leivottu hyvän ruisleipätaikinan lisäksi pieniä ”kaaliaisleipiä”. Kun varsinaiset leivät oli leivottu nousemaan, niin tiinu oli kaavittava eli kaalittava puhtaaksi reunoista ja pohjasta. Tästä lopputaikinasta tehtiin pieni leipä, ja siitä tuo nimi. Ja miten makoisilta kaaliaisleivät maistuivatkaan voin kanssa!
15.2.2018 Alasatakunnassa julkaistiin juttu onnistuneesta laskiaissunnuntain Ystäväkirkkopyhästä. Oli ilo olla mukana,
Hanna
Museotaksvärkki 