Torpparimuseon tarina osa 7.

Torpparimuseon tarinasta on enää esittelemättä teille Martan mökki, josta olen jo aiemmin kirjoittanut muutaman sanan täällä.

Kekoperän Martan eli Saunalan Martan mökki. Koivun juurella tyttären pojat 11.6.1952. Kuva: Paavo Varpiala, Köyliön valokuvat-arkisto.

Martta Kekoperän äiti Johanna Maria Kekoperä (s. 1861, k. 1933) sai osuutenaan torpparivapautuksessa pienen maatilkun (0,3 ha) keskikylästä Nälkälän mäestä. Mökki rakennettiin vanhasta saunarakennuksesta. Myöhemmin paikkaa alettiinkin kutsua ”Saunalaksi”. Johanna oli naimaton ja hänellä oli monta aviotonta lasta, joista nuorin oli Martta (s. 1904). Martta muutti äitinsä kanssa Saunalaan. Martalle syntyi vuonna 1921 myös avioton tytär Lahja. Saunalaa asutti parhaimmillaan siis kolmen sukupolven naiset.

Martan mökki on hyvin tyypillinen torppariajan mäkitupalaisen mökki, jossa on tupa ja porstua. Kuva: Jaakko Ojala 2014.

Lopulta Martta asui yksin mökissään naapuriavun turvin ja kuoli vanhainkodissa vuonna 1993. Mökin oli perinyt Lahjan toinen pojista. Hän möi tontin Olli Härkälälle. Mökin hän puolestaan lahjoitti Museoyhdistykselle vuonna 2005. Vuonna 2010 mökki siirrettiin nykyiselle paikalleen Torpparimuseon tontille.

Martta Kekoperä kiikkustuolissaan. Hän mielellään luki lehtiä, mieluiten kuulemma Nyyrikkiä Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

Martta oli värikäs persoona ja riuska työihminen ja hänestä kuulee paljon muistoja ja kertomuksia. ”Usein tällaisen mökin yksinäiset naiseläjät tekivät elannokseen monenlaisia käsityöitä. Mutta Martta ei ollut käsityöihminen. Hän teki taloissa kaikenlaisia sekatöitä pyykinpesusta peltotöihin. Hän keräsi risuja ja teki luutia. Pitkään Martta toimi myös koulun siivoojana.” Muistelee Paula Härkälä.

Paavo Varpiala puolestaan muistaa, että mielellään Martta kyläili, uteli ja puheli päivän tapahtumista, ja tietysti sai samalla kahvia ja muuta suuhun pantavaa. Martan tulo oli kuin sanomalehti olisi tullut taloon. ”Kai opettaja on jo kuullut”, oli Martan tapa aloittaa päivän uutiset.

Martan mökki on sisustettu hyvin kotoisaksi hempein sävyin. Kuva: Emilia Helminen.

Paula Härkälä on sisustanut Martan mökin, joka edustaa vähän tuoreempaa aikakautta verrattuna torppariaikaan. Martan mökissä ei enää syöty puuastioista vaan emaliastioista, joista tuli Suomessa 1950-luvulla hittituote. Pienestä mökistä löytyy kaikki tarpeellinen vaatimattomaan mäkitupalaisen elämään.

Loppukuusta taas tapahtuu! Säkylä-seura ry:n, Säkylän historiaa – Pankaas kattoen! -historiahanke järjestää yhdessä Säkylän yhteiskoulun kanssa 30.11.2017 Paikallishistoria tutuksi -tapahtumapäivän Säkylän yhteiskoululla. Museotaksvärkki on tapahtumassa mukana yhtenä toimijana vetämässä yhtä toiminnallista työpajaa, jossa oppilaat pääsevät tutustumaan ”entisaikojen koulunkäyntiin”. Olkaa siis kuulolla, mitä silloin tapahtuu…

Hanna

Torpparimuseon tarina osa 6.

Vuonna 1977 Torpparimuseon tontille hankittiin Pitkärannan Ojalasta 1800-luvulla rakennettu hirsirunkoinen lato, joka oli toiminut Vihtori Ojalan aikana lahtivajana eli riistaeläinten lopputeurastuspaikkana. Nykyään vaja toimii museon ja Tuiskulan Kesäteatterin varastorakennuksena. Kesän talkoiden aikana vaja laitettiin uuteen järjestykseen ja samalla erottelimme museoesineet ja kesäteatterin rekvisiitat omiin alueisiinsa.

Kuva: Emilia Helminen 2017.

Tuiskulan VPK lahjoitti vuonna 1972 museolle torppariajalta peräisin olevan hirsirunkoisen pruuttakopin sekä kaksi vanhempaa ruiskua. Alun perin koppi sijaitsi nykyisen paloaseman kohdalla. Koppi ruiskuineen oli koko kyläkunnan yhteinen. Ennen sotia koppi siirrettiin Paimenenmäkeen miesten kiskomana, neljän tukkireen päällä. Parinkymmenen vuoden jälkeen koppi siirrettiin jälleen, tällä kertaa traktorikyydillä Uuden-Torpan ja Pahan-Kalmeen tienhaaraan. Nykyiselle paikalleen rakennus siirrettiin vuonna 1986.

Kuva: Jaakko Ojala 2017.

Palohälytys puhallettiin palotorvella, johon vastattiin aina seuraavasta palotorvella varustetusta talosta. Lopulta hälytys saavutti koko kylän. Muulloin palotorveen puhaltaminen oli ehdottomasti kiellettyä ja siitä jaksettiin muistuttaan perheen pienempiä. Kaikki kynnelle kykenevät kokoontuivat paloasemalle eli pruuttakopille, josta pruutta nostettiin rekeen tai rattaisiin ja näin lähdettiin palopaikalle. Ämpäriketjua varten tarvittiin paljon väkeä paikalle.

Kuva: Emilia Helminen 2017.

Pruuttakopissa säilytetään vanhaa neljän miehen miesvoimaruiskua sekä uudenaikaisempaa vuonna 1929 hankittua ruiskua. Jälkimmäisessä on imuletku ja lämmityslaite, jotta sitä voitiin käyttää myös pakkasella. Pruuttakopista löytyy myös moottoriruisku, kahdeksan mustaa miehistön kypärää, keltainen päällikön kypärä sekä letkukela ja letkuja.

Perjantaina 13. päivä Tuiskulan Torpparimuseolla vellikello kilkatti ja palotorvi soi, kun 60 Friitalan koulun nelosluokkalaista kävi tutustumassa torppariajan elämään. Ilman epäonneakaan ei selvitty, vaan perjantai 13. näytti todelliset piikkinsä, kun metsänlaidalla sijainnut maa-ampiaispesä heräsi, eikä pistoilta vältytty.  Mukava retki sai harmittavan päätöksen, mutta onneksi siitäkin selvittiin : ) Kiitos Friitalan koululaisille, että kävitte!

Miten teidän perjantai 13. päivä meni?

Hanna

Torpparimuseon tarina osa 5.

Torpan pirtti on sisustettu ajan mukaisesti. Vaikka huonetta kutsuttiin ”paremmaksi huoneeksi”, jossa otettiin vieraat vastaan, tilan ahtauden vuoksi siellä myös työskenneltiin ja nukuttiin. Tästä kertovat nurkassa oleva peti, joka on sijattu ajan tapaan olkipolstarilla, alusraitilla, pääraitilla ja täkillä sekä kangaspuut, joissa on kuteilla rohdinkangasta. Ikkunan alta löytyy myös rukki, johon kuuluu tortti, lyhty ja härkki sekä vyyhdin- ja kerinpuut.

Nurkista löytyvät hääpeilit, jotka on valmistanut Aleksanteri ”Santtu” Sianoja Tuiskulan Sianojan torpasta. Yhteensä peilejä oli neljä, joita hän lainaili häähuoneisiin. Pöydällä on myös esillä Kustaa Polvianderin perheraamattu ja seinätaulu puolestaan huomauttaa, että AHKERUS ON ONNEN ALKU!

Porstuan peräkamari oli usein muorin ja faarin käytössä. Kamarista löytyy sivusta vedettävä sänky sekä monilokeroinen Gestrin mummun klaffipiironki. Olga Gestrin (os. Helenius. myöh. Saha) työskenteli meijerskana Tuiskulan meijerissä. Piirongin päällä on satulipeili, josta löytyy teksti:

”Ida Marttila Tuiskulasta omistaa tämän satulin W1882.
Idan rakastettu on Mäkelän trenki Johan Lindroos.
Toristetan Tuiskulassa
Syyskuun 20 pä 1886.
Glöm ei min glömmer ej aldri
min ven.
Lirvakas poika.”

Kamarissa on myös esillä matka-arkku eli ”Amerikan arkku”. Arkku on kuulunut Olga Vanteelle Puolimatkan torpasta. Hän oli matkustanut Amerikkaan kolme kertaa.

Tuvassa valmistettiin ruokaa, tehtiin puhdetyötä ja toimi se myös nukkumatilana. Uuniin mahtui kerralla kymmenen leipää, jotka kuivattiin katossa  vartailla. Takan läheltä löytyy patapenkki. Kun pata kraakun avulla käännettiin pois tulelta, nostettiin pata säilöön penkissä olevaan syvennykseen.

Pöydän päältä löytyy leipähöylä, jonka on valmistanut torppari August Valtanen Tuiskulasta. Höylällä ”höölätään” kovaa leipää puuroksi. Tätä leipäpuuroa syötiin kuivana muun ruoan ohessa. Puulautasilla leikattiin lihaa ja kalaa ja liemiruokaa syötiin yhteisestä vadista omalla lusikalla, joka hyvin nuoltunua aseteltiin seinällä olevaan lusikkakampaan.

Huoneesta löytyy myös ”läpitooli” eli reikätuoli, jonka avulla lapsi opetteli seisomaan ja kävelemään. Tällöin myös äiti ennätti hetkeksi omiin askareisiinsa.

Torpan porstuasta on esillä taksvärkkärin eväslaukku, jota käytettiin mm. päivätöissä käydessä Köyliön vanhassa kartanossa 1850-luvun molemmin puolin. Kuvassa oleva eväslaukku on pienennetty jäljennös alkuperäisestä. Puuosiin on kaiverrettu FJB 1858. Tämän jälkeen tuli käyttöön koivutuohesta punottu tuohikontti, jota myös ”helvetiksi” haukuttiin. Tuohikontit puolestaan korvasi 1890-luvun lopulla nahkareput.

Kaikki kuvat torpasta on ottanut kukas muukaan kuin Jaakko Ojala. Sisäkuvat ovat vuodelta 2014 ja esinekuvat ovat tämän kesän esinevalokuvaustalkoista.

Mutta nyt takaisin esineluetteloiden pariin,

Hanna

Torpparimuseon tarina osa 4.

Vasta siirretty asuinrivi torpparimuseon tontilla vuonna 1961. Pajarakennus siirrettiin miesvoimin nykyiselle paikalleen pois asuinrivin tieltä. Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

Torpparimuseon tontti täydentyi vuonna 1961 asuinrivillä, jolloin Museoyhdistys osti Tuiskulan Pitkärannalta Ojalan 15 metrisen torpan. Torpan oli rakentanut Joosef Gustaf Wilhelminasson eli Kustaa Jooseppi Euran Mestilän Takalasta 1860-luvun puolivälissä. Kyseessä on hyvin tyypillinen hirsirunkoinen torpparin asuinrivi. Ojalan torppa on köyliöläiseen tapaan paritupatyyppinen. Ajan mukaan ensiksi rakennettiin tupa ja sitten pirtti ja lopuksi porstua.  Portuan peräkamari rakennettiin muistitiedon mukaan Ojalan nuoren parin asunnoksi vuonna 1891. Alkuperäisestä Torpasta löytyi myös ajalle tyypilliset kuusiruutuiset ikkunat, 2-osainen susiovi, osittainen peiterimalaudoitus, jota kiertää pitsilistoitus sekä pärekatto. Laudoitettu puoli saattoi olla aikoinaan myös punamullattu.

Ojalan perhe oli suuri. Torpan perustaja Jooseppi avioitui vuonna 1864 Mathildan kanssa. Heille syntyi seitsemän lasta. Leskeksi jäätyään Jooseppi avioitui uudestaan vuonna 1904 Lovisan kanssa ja heille syntyi vielä yksi lapsi. Ojalan vanhin poika Victor eli Vihtori asusti Ojalan torpassa Amanda eli Manta-vaimonsa kanssa vuodesta 1891 lähtien. Heille syntyi kaiken kaikkiaan kymmennen lasta. Perheen nukkumajärjestelyt olivat luovia. Ojalan sisarukset muistelivat, että:

”ainakin 7 henkeä nukkui kamarissa: vanhempien kanssa sivusta vedettävässä sängyssä nuorin lapsista ja toisessa sängyssä kolme lasta pitkittäin ja yksi poikittain.”

Torpparimuseon muuria muuraamassa hanslankari Sauli Salin ja muurarimestari Vilho Sulonen. Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

1960-luvun lopussa torppa sisustettiin museokuntoon, jolloin mm. muurit muurattiin alkuperäisiksi, sisäkaton valkoinen maali poistettiin kaasuliekkiä apuna käyttäen, seinien saumavarhot puhdistettiin, kuten myös ryömärit. Lattiat kuurattiin kuten ennen vanhaan, pesuaineena hiekka ja harjoina kuusenoksat. Museon runsaasta esinekokoelmasta löytyi vaivatta torppaan istuvat esineet ja huonekalut. Vuonna 1970 asuinrivi oli esittelykunnossa.

 

Torpan pärekatto on vaihdettu huopakattoon ja piiput uusittu sekä myöhemmin torppaan on lisätty satulakattoinen avokuisti. Muilta osin torppa seisoo alkuperäisessä asussaan luonnonkivijalallaan. Mutta mahtaisiko joku teistä muistaa, milloin avokuisti on lisätty?

Ensi viikolla 28.-29.8. ja 31.8. taas talkoillaan. Esinevalokuvaustalkoista voit käydä lukemassa täältä. Tällä kertaa kohteenamme on Räisälä-museo, joka kertoo luovutetusta Karjalasta Räisälä-pitäjän näkökulmasta sekä räisäläisistä, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja sopeutumaan uuteen elämään. Mielenkiintoiset talkoot siis luvassa! Syyskuussa 7.9. jatkamme talkoilua Yttilän Museokoululla. Tervetuloa talkoisiin! Ilmoittautumisia otetaan vastaan osoitteessa museotaksvarkkihanke@gmail.com ja numerossa 044 2439633.

Talkoita odotellessa,

Hanna

Torpparimuseon tarina osa 3.

Paula Härkälä pajan ovella vuonna 2003. Kuva: Jaakko Ojala, Köyliön valokuvat-arkisto.

Sotamiehen aitan lisäksi samana vuonna 1937 tontille hankittiin Korpi-Ojalasta pieni saunarakennus. Vuonna 1939 seppä F. J. Bärling kunnosti saunarakennuksesta pajan ahjoineen ja sisusti sen isoisänsä eli ”taata-vainaan” tulipalossa palaneen pajan kaltaiseksi. Tämä tapahtui viimeisillä hetkillä, sillä seppä Bärling kuoli seuraavana vuonna 1940.

Torpparimuseon tontilla oli vuonna 1937 paja, luhti sekä sotamiehen aitta. Tontin rakennukset on siirretty myöhemmin nykyisille paikoilleen piharivin ja kesäteatterin näyttämön tieltä. Kuva: Anton Santamäki, Köyliön valokuvat-arkisto.

Seppä Bärling ehti takoa seppä Eemil Hammarin kanssa pajassa muutamia taontatöitä mm. viikatteen ja lapion, joista on erotettavissa taonnan eri työvaiheet. Esimerkiksi viikatteen ”vikahteen” teelmyksessä on nähtävissä viikatteen valmistus rautakangesta valmiiksi viikatteeksi siten, että viikatteen tyvessä on nähtävillä takomaton rautakangen osa, keskellä kangen halkaisu ja teräksen ”istutus” sekä taonnan ja hamaran synty ja kärjessä valmis viikatteen terä. Muistitiedon mukaan nämä taonnan työvaiheita kuvaavat esineet on valokuvattu myös Kansallismuseoon.

Pajassa on nähtävissä myös palkeet, jolla puhallettiin ilmaa ahjoon, jolloin ahjossa olevat hiilet saatiin hehkumaan. Hiilissä rauta kuumennettiin hohtavaksi, jonka jälkeen hohtavaa rauta nostettiin pitkillä pajapihdeillä alaisimelle, jossa rautaa taottiin ja muotoiltiin. Alaisintukissa on kiinni naudan sarvesta tehty suolasarvi, jossa pidettiin kalansuolavettä, johon mm. lävistimet ja taltat kastettiin. Näin estettiin, ettei työkalu jäänyt kiinni tai pehmentynyt rautaa takoessa.

Ikkunan yläpuolella roikkuvat puiset kehrottimet, joita käytettiin ennen metalliporina.

Sepän papan poismenon jälkeen Museoyhdistys jatkoi Torpparimuseon tontista huolehtimista. Vuonna 1946 Museoyhdistys teki Bärlingin perikunnan kanssa tontista vuokrasopimuksen 50 vuodeksi. Vuokra oli tuolloin markan vuodessa. Vuonna 1951 tontille hankittiin 1800-luvulla rakennettu pulpettikattoinen puuliiteri, jossa nykyään säilytetään Tuiskulan Kesäteatterin rekvisiittaa.

Tontilla on myös kaivo, jonka vintti eli vipulaite uusittiin tänä vuonna alkukesästä.

Nyt on tämän vuoden viimeiset esinevalokuvaustalkoot lyöty lukkoon. Talkoilemme Räisälä-museossa 28.-29.8. ja 31.8. ja Yttilän Museokoululla 7.9. Jos et ole vielä päässyt talkoilemaan kanssamme, nyt olisi siihen mahdollisuus. Ilmoittauduttehan minulle taas tuttuun tapaan sähköpostilla museotaksvarkkihanke@gmail.com tai soittele numeroon 044 2439633.

Nähdään talkoissa,

Hanna

Torpparimuseon tarina osa 2.

Suurin osa Torpparimuseon esineistä ja rakennuksista ovat torppariajalta peräisin. Vaikka keräyksen aloittajana ja museon perustajana pidetään seppä Bärlingiä, ovat myös sepän papan jatkajat vaikuttaneet suuresti siihen, millainen Torpparimuseo on tänä päivänä. Näistä mainittakoon mm. Anton Sianoja, Paavo Varpiala, Anton Santamäki ja Adam Lehtimäki sekä viimeisimpänä Paula Härkälä.

Vuonna 1937 Torpparimuseon tontille ostettiin toinen rakennus, ruotusotamiehen aitta Tuiskulan Rintalasta. Sepän papan muistikirjaan on kirjattu, että:

”Rintalan aitta siirrettiin museon työ helmikuun 9. p. 1937 kokonansa ilman hajottamatta neljän takareen päällä 21:n miehen vetämänä.”

Aitan takaseinästä löytyy vuosiluku 1767. Aitassa on malka- eli tuohikatto, jota yleisesti käytettiin Suomessa aina 1860-luvulle asti, jonka lopulta korvasi pärekatto. Aitan nykyinen malkatuohikatto uusittiin talkoovoimin vuonna 2013 Satakunnan Museon ohjauksessa.

Anton Santamäki istumassa aitan kynnyksellä. Anton luetteloi sotamiehen aitan esineistön vuonna 1957. Toinen miehistä on Björkman. Kuva: Köyliön valokuvat-arkisto.

Pienen aitan etuseinässä ja ovessa on havaittavissa lyijykuulien kuoppia. Paula Härkälä on pohtinut seuraavaa kirjatessaan ylös Torpparimuseon ja sen rakennusten historiaa:

”Onko sotamies asunut Rintalan mäellä? Sepän pappa on kertonut Paavo Varpialalle, kuinka hän pikkupoikana meni näyttämään uusia housujaan naapurin Rintalan Juhalle ja tanssi rakenteilla olevan aitan hirsikerran sisällä. Oliko tämä sama aitta? Oliko se siirretty muualta (Rintalan tontille)?”

Näihin kysymyksiin tuskin saamme enää vastauksia…

Lyijykuulien kuopat sotamiehen aitan ovessa Jaakko Ojalan ikuistamana.

Sotamiehen aitasta löytyy mm. suurikokoinen sarkafalkki, jolla on huovutettu ja vanutettu villakangasta. Lisäksi aitassa on viljatynnyreitä ja -mittoja sekä pystykirnu. Peräseinältä löytyy myös kyläpaimenen käppyrä sauva ja torvi, jolla hän kutsui karjansa kokoon metsälaitumelta sekä johtajalehmän lehmänkello, jonka kilkatuksen paimen kuuli jo kaukaa.

 

Torpparimuseolla esinevalokuvaustalkoot on saatu päätökseen. Valokuvattuja esineitä oli noin 2400 , mikä tarkoittaa, että muutama sata esinettä on luetteloimatta. Torpparimuseon kirjoihin on tähän mennessä luetteloitu 2155 esinettä. Suuret kiitokset Tuiskulassa talkoissa olleille. Parempia talkoolaisia en olisi voinut toivoa.

Se oli Tuiskulan osalta sitten siinä! Tässä lyömme Jaakon kanssa kättä onnistuneille talkoille.

Vielä on kuitenkin muutama esinevalokuvaustalkoo jäljellä. Elokuun puolenvälin jälkeen suuntaamme takaisin Yttilän Museokoululle ja sieltä Räisälä-museolle. Mutta nyt hetki huilataan talkoiden osalta,

Hanna

Torpparimuseon tarina osa 1.

Tuiskulan Torpparimuseon perustajana pidetään ”sepän papaksi” kutsuttua seppämestari Frans Johannes Bärlingiä (1858-1940). Hän oli isänsä tapaan taitava raudan takoja Tuiskulan kylässä, joka osasi myös arvostaa vanhoja esineitä ja perinnetyökaluja. Hän keräsi niitä elämäntyönään pajansa perällä olevaan huoneeseen.

Seppämestari F. J. Bärling pajassaan vuonna 1939. Kuva: Paavo Varpiala, Köyliön valokuvat-arkisto.

Vuonna 1933 järjestettiin keräyksiä ja iltamia, jotta saataisiin rahaa hankkia asianmukaiset säilytystilat seppä Bärlingin keräämille esineille hyvään tahtiin täyttyvän pajan perähuoneen tilalle. Köyliön Museoyhdistyksen perustamiskokous pidettiin 21.1.1934. Perustajajäseninä olivat puheenjohtaja Väinö Bärling, varapuheenjohtaja Into Linturi ja jäseninä Eero Pyysalo, Anton Santamäki ja Paavo Falen (myöh. Varpiala). Museo perustettiin Bärlingin tontille, jonne ostettiin vuonna 1934 Rantalasta Kankaanpään kylästä luhtirakennus 2000 markalla, jonne saatiin sepän papan ”krompsut korjuun”. Torpparimuseo nimityksen museo sai siksi, että se sijaitsee entisen laajan Vanhankartanon torppariläänin keskellä. Köyliön kartanossa oli torppia parhaimmillaan kolmesataa.

Sepän pappa ja luhtirakennus vuonna 1937. Kuva: Anton Santamäki, Köyliön valokuvat-arkisto.

F. J. Bärlingin esinekokoelmiin kuului n. 600 luetteloitua esinettä. Näytteille ne aseteltiin taiteilija Into Linturin suunnitelman mukaan. Museo vihittiin käyttöön sunnuntaina 18.8.1935. Luhdista ja Bärlingin kokoelmista on löydettävissä mm. peltotyökaluja, kuten kolmiäes eli hanhenjalkakarhu, suo- ja ojalapioita, ränkiä eli länkiä sekä ikeitä. Luhdin alakerrasta löytyy myös sirpit, varstat ja pellavalihdat eli klihdat sekä juuriastiat, taikinakaukalot, leipälaudat ja kärväät. Yläkerrasta löytyy mm. puusepän ja suutarin työkaluja, välskärin työvälineitä, vankiraudat sekä suonirauta suoneniskemiseen, taksvärkkireput sekä kruplatooli, jolla villa sekoitettiin ja esikarstattiin. Seppä Bärling sai esineitä paljon lahjoituksina köyliöläisiltä sekä perintönä vanhemmiltaan, mutta hän myös kiersi huutokaupoissa ja toreilla tehden hankintoja esinekokoelmiinsa. Ensimmäiset lahjoitukset ovat 1870-luvun puolivälistä.

Torpparimuseon osalta esinevalokuvaustalkoot alkavat olla taputeltu. Enää kaksi talkoopäivää jäljellä. Perjantaina (28.7.) valokuvaamme Tuiskulan Seuratalolla Torpparimuseon tekstiilikokoelmat. Museon varastosta on vielä muutama esine kuvaamatta ja ne me kuvaamme maanantaina (31.7.). Se oli sitten siinä! Elokuun talkoista ei ole vielä sovittu. Ehkä tässä kohtaan pieni talkootauko olisi paikallaan sekä minulle, valokuvaajalle että varmasti myös teille talkoolaisille. Tauon jälkeen uudella puhdilla talkoillaan päivä tai pari Yttilän Museokoululla ja sen jälkeen kuvausstudio pystytetään Räisälä-museoon.

Olkaahan kuulolla,

Hanna