Hannan kiitokset!

Jos totta puhutaan, olin aluksi hieman epäileväinen Museotaksvärkki-hankeen tavoitteisiin talkoiden suhteen: ”meinaatteko tosiaan, että kaikki tämä hoidetaan talkoiden voimin?” Pian sain kuitenkin nieleskellä epäilevät ajatukseni ja todistaa omin silmin, että tosiaan, tätä ”kylien Köyliötä” pyöritetään talkoohengessä ja sen voimaan on uskottu aina. Minulle kaupunkilaistuneelle yksinpuurtajalle tämä oli sydäntä lämmittävä kokemus, joka loi uskoa siihen, että kotiseutu on yhteinen asia, siitä todella välitetään.

Mistä se talkoohengen voima on sitten lähtöisin? Nimittäin vapaaehtoisuus ei ole itsestäänselvyys ja etenkin moni paikallismuseo kamppaileekin kiinnostuksen ja talkoovoiman puutteesta. Museotaksvärkki-hanke on hyvä esimerkki siitä, että kulttuuriperintö ja yhteinen jaettu historia kiinnostavat ja siitä halutaan pitää hyvää huolta. Jotta tällaiset hankkeet onnistuisivat, täytyy löytyä ”se jokin”, joka vie asioita eteenpäin ja luotto siihen, että tukea löytyy, kun sitä tarvitaan.

Alun (hieman muokatut) sanat löytyvät myös Tuiskula.info:n sanokaas mun sanonee -blogista, jossa pohdin talkoohenkeä, mutta sanat sopivat myös tähän hetkeen, sillä nyt on tullut se aika, kun kirjoitan tänne tältä erää viimeiset sanani. Osaltani työt Museotaksvärkki-hankkeessa päättyvät tähän ja samalla Museotaksvärkin blogi lakkaa päivittymästä. Sivusto jää toki olemaan, joten täällä saa jatkossakin vierailla niin paljon kuin haluaa.

Se, mitä kaikkea saimme lopulta aikaan, voi käydä lukemassa laatimastani Museotaksvärkin raportista.

Tarkoituksenani ei ole tässä kiitellä teitä kaikkia hankkeessa mukana olleita ja tukeneita, vaan kiitokset voi käydä lukemassa erikseen täältä. Mutta haluan kuitenkin esittää lämpimät kiitokset  Köyliö-seuralle upeasta hankkeesta ja siitä, että pidätte yhdessä paikallismuseoistanne parasta mahdollista huolta, se kun ei ole tänä päivänä aina niin varmaa. Paikallismuseot painivat yhteisten ongelmien kanssa ja mielestäni on tärkeää, että yhteistyö museoiden ja yhdistysten välillä jatkuu edelleen. Nämä kolme museota, joissa olen saanut touhuta, ovat merkityksellisiä ja ainutlaatuisia, kertoen köyliöläisestä elämästä, arjesta ja ihmisistä, joiden tarinat ja esineet on säilytetty teitä varten.

Tietysti suuret kiitokset menevät myös jokaiselle talkoolaiselle nimenomaan siitä tuesta. Talkoot olivat ehdottomasti hankkeen kohokohtia – pölystä, liasta ja hiirten joukkuhaudasta huolimatta – joita tulen varmasti muistelemaan vielä pitkään. Te opetitte minulle, mitä talkoohenki on parhaimmillaan.

Päätän tämän blogin tohtori Sakari Pälsin sanoihin Seppämestari F. J. Bärlingille osoittamassaan muistokirjoituksessaan, jotka kertovat siitä, kuinka merkittävän elämäntyön seppä Bärling jätti tuleville sukupolvilleen arvostamalla ja vaalimalla ”kropsujaan”, jotka nykypäivänä kertovat meille katoavasta kulttuuriperinnöstämme:

FJ Bärlingin perintöä pitää edelleen vaalia. Tarvitaan huolta, kiintymystä ja hitunen sitä hellyyttä ja rakkautta, jonka voimalla mestarikin työnsä suoritti ja tulokset saavutti.

Kiitos myös Reimalle, parhaalle museokoiralle ❤

Kiitos Köyliö ja aurinkoista kesää kaikille,

Hanna

Kertomus riukuaidan valmistuksesta Yttilän Museokoululle.

Kertomus Yttilän Museokoulun riukuaidan valmistuksesta talkoolaisen Sari Minkovitschin kuvailemana ja kuvittamana:

Maanantai-iltana 21.5.2018 suuntasi Yttilästä kuuden talkoolaisen joukkio Karhian metsään riukuaita-aineksia noutamaan. Sää oli poutainen, sopivan lämmin ja vähätuulinen, lähes täydellinen. Tuulen puute tosin hyödytti erityisesti hyttysiä, mutta työn touhussa nuo luontomme runsaslukuiset inisijät melkein unohti.

Reijo Kivimäki tuli opastamaan oman metsälohkonsa karsimista. Metsässä oli erinomaisen lähellä kaikki puuaines, jota aidantekoon tarvitaan: ojanpenkoissa karahkojen tekoon kuusennäreitä yllin kyllin, ja isojen lähes täysi-ikäisten kuusten keskellä riuku- ja tolppapuita tiheissä ryhmissä siellä täällä. Talkoolaisten ei tarvinnut samoilla metsässä kuin muutamia kymmeniä metriä eri suuntiin moottorisahojen, kirveiden ja vesureiden kanssa kun tarvittava määrä puuta oli jo koossa. Kahdella talkoolaisella, Annelilla ja Päivillä, oli erityisen tyylikkäät pikku kirveet. Ne toimivat hyvin myös karahkojen halkaisussa, puukkoa ei silloin tarvittu.

Ryhmä alkoi Veikko Salon opastuksella katkoa puita ja repimään näreistä karahkoja. Metsässä harjoiteltiin myös riukujen tekoa halkaisemalla kokeeksi puunrunko kahdella kirveellä. Työ aloitettiin puunrungon yläpäästä aivan kuten paljon pienempien karahkojenkin kanssa. Aloitettua halkeamaa löi ja väänsi ensimmäinen ja toinen tuli perässä ja avusti halkeaman etenemistä omalla kirveellään. Tällaiseen vääntävään työhön eivät ehkä sovellu kaikki nykyiset halkaisukirveet.

Puolessa välissä illan urakkaa söimme Merja Mikkolan laatimia evässämpylöitä, kaurakeksejä ja joimme kahvia ja vettä. Kahvipöytä oli katettu kukkivalle mustikkamättäälle. On vaikea kuvailla, miltä keväinen metsä tuoksui sinä iltana. Jostakin kuulimme käen kukunnan kaikuvan ja kertautuvan metsän läpi taukopaikkaamme. Sellaisena iltana ei olisi tarvittu minkäänlaista ylimääräistä syytä mennä metsään.

Illan päätteeksi tolpat ja riukupuut jätettiin metsään odottamaan seuraavan päivää ja siirtoa Museokoulun pihalle. Valmiiksi repimällä halkaistut karahkat otettiin mukaan henkilöauton taakse. Museokoululle päästyämme, karahkat upotettiin kivipainojen avulla Utterinojaan veden alle odottamaan aidan kokoamista.

Tiistai-iltana 23.5. talkoolainen Hannu toi aita-ainekset Museokoululle. Pihalla keltaisen talon päädyssä kaksi ennakkoluulotonta talkoolaista, Asser ja Jari ryhtyivät riukujen halkaisuun. He tunnustivat, että vasta viidennen puunrungon jälkeen he alkoivat päästä jyvälle, miten operaatio oikeasti pitäisi tehdä. Kaksi tuntia he jaksoivat työtä tehdä, mutta puut olivat kovin kuivia – sadetta ei ollut saatu kolmeen viikkoon. Loput puut piti jättää odottamaan muita halkaisukeinoja. Riukuaidan teko selvästikin vaatii keväänkosteaa puuta.

Luonto oli voittanut, nyt tekniikka paikkasi sen mitä sää ei meille luovuttanut (eli kosteita puita). Torstaina 31.5. Lauri ja Jari sirkkelöivät loput riukupuut halki Laurin pihassa. Näistä riu´uista tuli hyvin erinäköisiä kuin aiemmin kirveillä halkaistuista. Yttilän Museokoulun riukuaita tulee olemaan kokeena, kestääkö halkaistu riuku pitempään kuin sahattu riuku, ja kumpi riuku on kauniimpi. Sen me näemme muutaman vuoden kuluttua.

Tiistaina 5.6. Veikko Salo tuli neuvomaan riukuaidan rakentamista samalla tavoin kuin vuosi sitten Tuiskulan Torpparimuseon luona. Talkoolaisia oli viitisen henkilöä, joka oli ihan riittävä määrä kapeaan Utterinojan penkkaan. Työtä kävi ihmettelemässä moni Museokoulun etupihalla pidettävän Iltatorin vieraista.

Keihäitä varten lyötiin rautakangella reiät pareittain maahan ja ensimmäinen karahka sidottiin 10 – 15 cm:n korkeuteen maasta ensimmäisen keihäsparin ympärille. Ensimmäinen riuku laskettiin tämän sidotun karahkan varaan keihäsparin keskelle siten, että puun paksumpi tyvipää tuli ylöspäin ja latvaosa lepäsi maassa. Nämä ensimmäiset karahakat ja riu´ut määräsivät koko aidan riukujen kaltevuuden. Kun ensimmäiset riu´ut lepäsivät paikallaan, aita alkoi valmistua nopeaa vauhtia. Pian aitaa oli valmiina kymmenisen metriä. Työt lopetettiin siihen kun keihäspuut loppuivat: edellisenä keskiviikkona sahattuja riukuja ei ollut ehditty käyttää tähän aidanpätkään vielä ollenkaan.

Riukuaita- talkoolaisilla oli hauska taukopiste: Betonista muovatun varsan sisuksiin oli kätketty teräksinen mehusäilö, ja kattimatti-mehua sai valutettua pahvimukiin eläimen häntää nostamalla. Varsan on tehnyt kylän ITE- taiteilija Lauri Huhtinen. Laite oli niin lystikäs, että sen ympärille kerääntyi pieniä seurueita hymyissä suin niin, että jotkut alkoivat epäillä varsan sisuksissa olevan jotakin miestä vahvempaa. Näin ei sentään tällä kertaa ollut.

Tuulisen ja kylmänkin talkooillan päätteeksi, ihmisten mentyä koteihinsa, Museokoulun keltainen rakennus hieraisi ilta-auringon kultaamia lasisia ikkuna-silmiään ja verkkaisesti ihmetteli, että eikös tuossa joskus tuollainen riukuaita ollutkin…nuoruudessani.

Sari Minkovitsch

Adoptoi monumentti.

Maanantaina 21.5. vietimme Satakunnan Museolla Maakunnallista museopäivää, joka oli suunnattu paikallismuseoiden toimijoille. Iltapäivän aikana saimme kuulla Satakunnan Museon henkilökunnan kertomana ajankohtaisia asioita mm. uudistuvista tietosuojalaista ja ampuma-aselaista sekä mielenkiintoisesta Adoptoi monumentti-toiminnasta, jonka Satakunnan Museo esitteli julkisesti ensimmäistä kertaa. Lopuksi saimme opastetulla kierroksella tutustua uudistettuun Elon merkkejä -näyttelyyn, jonka näyttelytekniikka on tätä päivää, ja jonka kolme kerrosta Satakuntaa on kerrottu uudella, mielenkiintoisella ja ajatuksia herättävällä tavalla.

Kiinnostaako harrastus kulttuuriympäristön hoitajana? Siispä palataan vielä Adoptoi monumentti -toimintaan, sillä se todellakin kaipaa hieman lähempää tarkastelua. Saamassani Adoptoi muinaisjäännös tai rakennus! -lehtisessä kysytään kiinnostaako muinaisjäännökset tai vanhat rakennukset? Haluaisitko tehdä jotakin konkreettista niiden hyväksi? Adoptoi monumentti rohkaisee jokaista arvostamaan ja vaalimaan ympäristöään.

Monumentin adoptoijana voi toimia esimerkiksi yhteisö, yhdistys, yritys, kaveriporukka tai julkisyhteisö, kuten vaikka vitosluokkalaiset, eikä aiempaa kokemusta tarvita, vaan kiinnostus ja innostus vievät jo pitkälle. Adoptiosopimus laaditaan yhdessä Satakunnan Museon kanssa ja kohteelle tehdään hoitosuunnitelma. Neuvonnasta vastaa Satakunnan Museo.

Adoptoiminen ei ole omistamista, vaan adoptoija/adoptoijaporukka huolehtii vapaaehtoisesti talkoohengessä kohteen kunnosta, tarkastelee sitä ja halutessaan tutkii kohteen historiaa ja järjestää jopa paikalla erilaisia tapahtumia. Muinaisjäännösten hoitoon kuuluu usein kasvillisuuden kitkeminen, niitto, vesakon poisto ja roskien siivoaminen. Tavoitteena on tehdä kohde näkyväksi. Rakennusperinnön kohdalla yksinkertaisella hoito- ja kunnostustyöllä on suuri merkitys, kuten katon ja vesikourujen puhtaanapito, maalaus ja ikkunoiden kunnostus.

Satakunnan Museon toive oli, että paikallismuseoissa ja yhdistyksissä sanaa vietäisiin eteenpäin, jotta adoptoitavat kohteet ja adoptoijat löytäisivät toisensa. Esimerkiksi Köyliössä mahdolliset adoptoitavat kohteet ovat Lallin tarinapaikka Voitoisissa sekä Yttilänotan kalmisto. Muitakin kohteita saa ehdottaa. Mikä olisikaan mainiompi keino pitää omasta ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä huoli!

Jos kiinnostuit, ota yhteyttä Satakunnan Museon arkeologiin Leena Koivistoon osoitteeseen leena.koivisto@pori.fi tai numeroon 044 701 0930.

Minkä kohteen sinä haluaisit adoptoida?

Hanna

 

 

Sanokaas mun sanonee.

Tämänkertainen blogiteksti on poikkeuksellisesti luettavissa Tuiskula.infon Sanokaas mun sanonee -blogista, jossa sain kunnian vierailla ja kynäillä. Tekstissä pohdin talkoohenkeä, joka ei pelkästään ole tuiskulalainen ilmiö vaan koskee ehdottomasti koko Köyliötä, joten käykäähän kurkkaamassa. Siellä on kaikkea muutakin mielenkiintoista.

Sitten muutama ilmoitusluontoinen asia. Nimittäin Museotaksvärkki-hanke on järjestämässä jälleen riukuaitataksvärkin. Tällä kertaa riukuaitaa pystytetään Yttilän Museokoululla ja vetäjänä toimii Veikko Salo. Aikataulu ja taksvärkin eteneminen tapahtuu seuraavasti:

Riukujen hankinta ja esivalmistelu 21-22.5. 2018 klo 18-22.

Aidan pystytys 5.6.2018 klo 17 eteenpäin.

Kolmipäiväinen riukuaitataksvärkki on kaikille avoin ja ilmainen. Ilmoittautumiset ottaa tällä kertaa vastaan Yttilän Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Sari Minkovitsch osoitteessa sarminko@gmail.com.

Tuiskulan Torpparimuseon viime kesäisestä riukuaitataksvärkistä voi käydä lukemassa täältä ja täältä.

Tuiskulassa olisi vielä ainakin yhdet talkoot jäljellä ja ne pidetään Torpparimuseolla torstaina 24.5.2018 kello 9 eteenpäin. Mikäli hommat jäävät pahasti kesken, talkoita jatketaan vielä perjantaina 25.5. Muutama käsipari olisi avuksi, sillä Torpparimuseon puuliiterissä on ilmeisesti jemmassa muutama viuhka, vanki, karhu ja vältti (kyntövälineitä, älkää huolehtiko), jotka pitäisi vielä valokuvata sekä pirtin kaapin kirjat olisivat nekin syytä ikuistaa. Samalla museolla tehdään muutama esinepoisto, joten kantoapu olisi siinäkin tarpeen. Ilmoittautua voi minulle osoitteeseen museotaksvarkkihanke@gmail.com tai numeroon 044 2439633.

Tunnelmia viime kesältä.

Viime kesän talkoista ja siitä mitä talkoissa tapahtuu, voi käydä lukemassa täältä. Ja voi, miten olenkaan odottanut talkoita pitkän talven jälkeen,

Hanna

 

Ikkuna räisäläisyyteen.

Köyliön ytimessä sijaitsee Räisälä-keskus. Vuonna 1947 perustettu Räisäläisten säätiö vaalii räisäläisiä perinteitä ja karjalaista yhteishenkeä ylläpitämällä Räisälä-keskuksessa Räisälä-museon lisäksi kirjastoa ja valokuva -arkistoa. Alun perin Räisälä-museo sijaitsi Kokemäen Tuomaalassa. Kokemäen kaupunki vuokrasi vuonna 2003 museotiloiksi ensin yhden ja sitten toisen huoneen Tuomaalan koulun entisestä opettajan asunnosta. Vuokratilat eivät kuitenkaan olleet edukseen nykyaikaiselle museotoiminnalle, joten Räisäläisten säätiö päätti vuonna 2011 hankkia liikehuoneiston keskeltä Köyliön Kepolaa, joka kunnostettiin säätiön toimintaa palvelevaksi Räisälä-keskukseksi. Avajaisia juhlittiin 24.8.2014.

Räisäläisten säätiön tukikohtana toimiva Räisälä-keskus on satakuntalaisille räisäläisyyden ikkuna, joka tarjoaa tietoa Räisälästä omia juuriaan etsiville, karjalaisuudesta kiinnostuneille tai sitä tutkiville sekä oppimisympäristönä lähiseudun kouluille.  ”Siellä viihtyy aina”, totesi eräs köyliöläinen, eikä se ole mikään ihme, sillä Räisälä-keskus tarjoaa jokaiselle jotakin ja tietoa löytyy niin paljon, kun sitä jaksaa vain ahmia. Jokainen vierailu museossa avaa uuden oven räisäläisyyteen.

Räisälä-museon perusnäyttely esittelee entistä Räisälää, räisäläisiä ja räisäläisyyttä monipuolisesti kivikaudesta nykypäivään. Näyttelyssä läsnä ovat ihmiset, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja sopeutumaan uuteen elämään, kulttuuriin ja ympäristöön siirtolaisina. Museo kertoo sodista ja raskaista evakkomatkoista, joille jokaisen räisäläisen oli lähdettävä, mukana tärkein omaisuus, joista osa on päätynyt museon kokoelmiin.

Räisälä-museon kokoelmat ovat pääosin karttuneet lahjoituksin. Kokoelmien painopiste on arkipäivän esineistössä, joka ajallisesti keskittyy elämään Räisälässä ennen sotia 1939-1944 ja räisäläisten asettumiseen uusille asuinsijoilleen nyky-Suomessa.  Näyttelyssä esillä ovat mm. maailmanennätyksen ampuneen räisäläisen Matti Haikosen jousiammuntataulu sekä -nuoli. Ennätyksen hän ampui Säkylän Kotkanniemen kentällä 28.6.1964. Anneli Lallukka-Vanhasen kummitädin Kerttu Åhlvikin vuonna 1942 valmistama kastemekko, jossa Anneli kastettiin Räisälän Tiurin Jurkkalassa. Kasteen toimitti Räisälän silloinen kappalainen Onni Honkkila. Puusniekkojen seinäpuhelin oli Räisälän Myllypellon ensimmäisiä, josta kerrotaan, että: ”Se ol välttämätön hankinta, koska Puusniekan talo sijaitsi aseman välittömässä läheisyydessä, ja heillä oli pieni kahvila matkustavaisille. Talossa saattoi 1930-luvulla yöpyä myös ”metsäherroja”, jotka tarvitsivat puhelinta asioiden hoitoon. Tämä puhelin olin Puusniekkojen toinen puhelin. Se oli aluksi sijoitettuna ”tyttöjen” huoneeseen.”

Merkittävimmät lahjoitukset ovat esimerkiksi Niilo Seljannin lahjoittama Räisälän kansanopistoon liittyvä esine-, valokuva ja arkistomateriaali. Kirjastosta löytyy Heikki Kähärin lahjoittama kirjavalikoima kouluneuvos Matti Kähärin laajasta kirjastosta. Merkittävän erillisen osion kokoelmista muodostaa lahjoituksena saatu, toimintansa lopettaneen Räisälän kansanopiston jäämistöstä koottu kokonaisuus, josta osa on myös nähtävillä Kokemäellä Teljän talossa sijaitsevassa kansanopiston perinnehuoneessa. Kansanopiston perinnekokoelma sisältää runsaasti valokuva-aineistoa ja oppilasmatrikkelitietoa. Kaiken kaikkiaan Räisälä-museon esinekokoelmista löytyy 1374 esinettä.

Räisälän kansaopiston ryhmäkuva vuosilta 1910-1911. Kuva: Räisälä-museon kokoelmat.

Oletko sinä jo käynyt Räisälä-museossa?

Hanna

 

 

Missä mennään Museotaksvärkki?

On taas aika päivittää Museotaksvärkki-hankkeen kuulumiset. Alkuvuosi on mennyt tiukasti työpöydän äärellä ja WebMusketti on laulanut. Nimittäin kaikki Tuiskulan Torpparimuseon inventoidut esineet ovat nyt Musketissa päivitetyin tiedoin. Tällä hetkellä Musketista löytyy Torpparimuseon osalta 2429 esinettä, mikä ei tosin ole lopullinen tulos. Sillä nyt on alkanut toinen urakka, jolloin selvitän, mitä esineitä Musketista eli Torpparimuseon kokoelmista puuttuu ja mitkä esineet ovat luetteloitu kahteen kertaan. Toisin sanoen, nyt on alkanut Musketin kevätsiivous.

Ilmojen lämmetessä tullaan Torpparimuseolla tekemään myös muutamia esinepoistoja, jolloin huonokuntoiset, museoon kuulumattomat ja kontekstitiedottomat (eli ne, joista puuttuvat lahjoittaja-, käyttötapa- ja paikkatiedot ym.) esineet poistetaan kokoelmista. Poistojen myötä saadaan tiloihin edes jonkun verran avaruutta ja se taas mahdollistaa vaihtoehtoja esimerkiksi esillepanolle.

Parhaillaan Tuiskulan Torpparimuseon esinekuvia ja -tietoja siirretään Köyliön Valokuvat-arkistoon. Tämä urakka ei ole ihan helpolla meitä päästänyt, mutta erehdysten ja kokeilujen jälkeen olemme hitaasti, mutta varmasti saaneet jo yli  puolet esineistä Valokuvat-arkistoon. Toki Köyliön Valokuvat-arkisto kaipaa vielä viilausta esinevalokuvien osalta, jotta ne olisivat helposti museoittain kaikkien selattavissa.

Olen myös laatimassa Tuiskulan Torpparimuseolle kokoelmapoliittista ohjelmaa, joka ohjaa esinekokoelmien kartuttamista, hoitamista ja toimii samalla museon käsikirjana. Torpparimuseolle ei ole aiemmin laadittu vastaavaa ohjelmaa, joten näimme tarpeelliseksi laatia sen nyt hankkeen aikana, kun esinekokoelmat on inventoitu ja luetteloitu ja samalla tieto kokoelmista on vielä tuoreena mielessä.

Yttilän Museokoulun osalta olemme jo reippaasti voiton puolella. Museokoulun luettelointi valmistui jo viime syksyllä ja esinekuvat ja -tiedot olivat jo loppuvuodesta 2017 Köyliön Valokuvat-arkistossa. Yhteensä esineitä luetteloitiin 589 kappaletta, joista koulukokoelmaan kuuluu 400 esinettä, Kovasen opettajapariskunnan 1930-luvulla aloittamaan maatalousaiheiseen kokoelmaan 100 luetteloitua esinettä ja köyliöläisen suutarin Pauli Mattilan työvälineistä koottuun suutarinverstaaseen 89 esinettä. Yttilän Museokoulun käyttösuunnitelma ja kokoelmapoliittinen ohjelma ovat nekin loppusuoralla eli jos vielä haluat vaikuttaa siihen, mitä Museokoululla voisi tehdä ja miten toimintaa kehittää ja parantaa, niin nyt olisi korkea aika sanoa se ääneen.

Vuoden alusta valmistuivat myös Satakunnan Museon valvovan silmän alla Tuiskulan Torpparimuseosta, Yttilän Museokoulusta sekä Tuiskulan Seuratalosta tekemäni rakennusinventoinnit Satakunnan Museon Pakki-tietokantaan.

Räisälä-museon osalta tilanne näyttää myös hankkeen loppusuoralle sopivaksi. Kaikki esinekokoelmat valokuvattiin sekä Räisälä-museolla että Kokemäen kansanopiston perinnehuoneella ja tuoreet 531 valokuvaa lisättiin Muskettiin. 89 luetteloimatonta esinettä numeroitiin ja luetteloitiin Muskettiin. Mahdollisesti osa Räisälä-museon esineistä tullaan myös myöhemmin siirtämään Köyliön Valokuvat-arkistoon.

Museotaksvärkki-hanke kartoitti syksyllä 2017 Laila ja Veijo Sahan Rantamaan tilalle kuuluvan irtaimiston, jonka he testamenttasivat Köyliön seurakunnalle vuonna 2013. Yhteensä Sahan sisarusten testamenttaamia esineitä löytyi 23 kappaletta, joista osa sijaitsi Köyliön seurakuntatalolla, Järvisalissa ja puutarhurin verstaalla. Suunnitteilla on mahdollinen jatkohanke, jonka aikana olisi tärkeää selvittää arvoesineiden sijainnit, kirkkotekstiilien kunto ja säilytysolosuhteet sekä mahdollisesti päivittää arvoesineluettelot päivitettyyn Access-sovellukseen.

Eikä pidä unohtaa niitä kaikkia talkoita ja riukuaitataksvärkkiä, joita Museotaksvärkki-hanke on järjestänyt, ja jotka eivät olisi onnistuneet ilman aktiivisia talkoolaisia. Toissa viikolla järjestimme onnistuneesti myös kotimuseoiden ja -kokoelmien ylläpitäjille ja muille aiheesta kiinnostuneille esinekokoelmakoulutuksen.

Museotaksvärkki on myös osallistunut Säkylän historiaa – Pankaas kattoen! -historiahankkeen verkostotapaamiseen ja paikallishistoria tutuksi -tapahtumapäivään järjestämällä ”Entisaikojen koulunkäyntiä” -työpajan. Olin myös esittelemässä Tuiskulan Torpparimuseon tekstiilikokoelmia laskiaissunnuntain Köyliö-seuran ja Köyliön kappeliseurakunnan perinteeksi muodostuneessa Ystäväkirkkopyhässä.

Eikä tämä ollut vielä tässä, vaan Museotaksvärkki-hanke järjestää kesäkuun alkuviikkoina ilta-aikaan jokaiselle avoimen riukuaitataksvärkin, jolloin olisi tarkoitus palauttaa Yttilän Museokoulun läheisyyteen riukuaita. Vetäjänä toimii Veikko Salo. Alustavia ilmoittautumisia voi jättää Yttilän Kyläyhdistyksen puheenjohtajalle Sari Minkovitschille osoitteeseen sarminko@gmail.com tai numeroon 050 344 0518.

Museotaksvärkki on myös lupautunut vieraskynäilemään tulevassa Tuiskula -blogissa ja Museotaksvärkki-hankkeen tuotoksia tullaan myös näkemään Köyliö-seuran köyliöläiseen käsityöperinteeseen pureutuvassa julkaisussa.

Ja kaikesta tästä olen laatimassa osaltani raporttia, jonka ääressä tulen istumaan vielä tovin,

Hanna

 

 

Vaatekaapista museoksi ja esineestä persoonaksi – Mitä koulutuksessa opittiin?

Keskiviikkona 11.4.2018 vietettiin Yttilän Museokoululla mielenkiintoista päivää kotikokoelmien parissa pohtien niiden ylläpitoa, tallentamista ja hoitoa. Päivän aloitti Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti kysyen, mikä on museo, mikä on kokoelma ja mitä kokoelma kertoo ja kenelle?

Satakunnassa on valtava määrä erikokoisia, erilaisia ja eri syistä perustettuja kotimuseoita ja -kokoelmia. Kotikokoelman voi perustaa kuka tahansa ja museoksi voi kutsua Akuliinan mukaan vaikka sitä omaa vaatekaappia, jos näin haluaa. Toki toivottavaa olisi, että kyseinen ”museo” kiinnostaisi myös muita. Siksi onkin syytä jokaisen kokoelmien ylläpitäjän pysähtyä kokoelmansa ääreen ja kysyä:

• miksi kokoelma on olemassa?
• mitä sillä halutaan kertoa?
• mitä sillä halutaan tehdä?
• ketä varten kokoelmia halutaan ylläpitää?

Yksinkertainen syy kokoelmien ylläpitoon on se, että esineet kertovat aina, tavalla tai toisella, ihmisten elämästä. Ne kertovat yleensä rehellisesti tavallisista ihmisistä toisin kuin asiakirjalähteet, jotka ovat aina jonkun tuottamaa tekstiä yksittäisistä tapahtumista, sankaritarinoista, kirjanpidosta, muistoista tms. Museokokoelmiin hyväksytään tavallisia, arkeen liittyviä jokapäiväisiä esineitä. Nykyään museoissa myös tallennetaan sata vuotta vanhan esineen sijasta myös nykypäivään liittyviä esineitä. Ovatko ne esineet, joita tänä päivänä tallennetaan juuri niitä oikeita esineitä, jotka kertovat tästä ajasta vai ovatko esineet vain ”hetken hitti”? Sitä emme tiedä nyt, vaan vasta sadan vuoden päästä.

Akuliina painotti, että kokoelman merkitys on siinä tiedossa, jota ne välittävät ihmisen, yhteiskunnan ja luonnon aineellisesta kehityksestä. Esine ei synny tuosta vaan, ilman mitään syytä, vaan esineen synnyllä on aina taustalla joku tarve syntyä oikeaan maailmaan, jossa sitä on käytetty. Kokoelmien tarkoitus ja tavoite on kertoa eheä ja kollektiivinen tarina todellisesta maailmasta, kertoi se sitten vain yhden ihmisen elämästä tai yhteisön historiasta. Kokoelman kertomaan historiaan on helppo samaistua, koska usein esineet ovat olleet kaikkien käytössä ja näin ollen koskettaneet monia.

Ja sitten syötiin! Lounaaksi Merja Mikkola oli loihtinut erittäin maistuvan kasviskeiton ja kylkeen sai kananmunan, jotka nautimme Museokoulun teemaan sopivista Lallin koulun entisistä kouluastioista. Nämä kolisevat muovilautaset ja korvalliset metallimukit herättivät hilpeitä keskusteluja. Suuret kiitokset ammattitaitoisille keittiön naisille!

Ruokaa sulatellessa pohdimme esineen elämää. Kun esine tulee osaksi kokoelmaa, se muuttuu pysyväksi ja muuttumattomaksi. Esineen arvo muuttuu taloudellisen arvon sekä käyttö- ja tunnearvon sijaan tiedon välittäjäksi ja siksi esineen kontekstiedot (mistä esine on peräisin, kuka tehnyt, kuka käyttänyt, milloin ja missä jne.) ovat ehdottoman oleelliset. Esineen tietoja tallentaessa esineestä tehdään ”persoona”. Kaikenlainen esineisiin liittyvä kirjanpito on siis suotavaa ja varmuuskopiointi ehdotonta. Esine, jonka menneisyys tunnetaan, on kaikin tavoin arvokkaampi kuin pelkkä fyysinen esine.

Akuliinan luento kotikokoelmista on luettavissa täältä: Kotikokoelmat. Akuliina Aartolahti.

Iltapäivällä vuoron sai Satakunnan Museon esinekonservaattori Kaisa Lindewall, joka perehdytti meidät kokoelmien hoitoon. Kokoelmien puhdistus ja konservointi ovat taistelua aikaa vastaan. Museoesine tallennetaan kokoelmiin sellaisenaan, elämän jälkineen. Sitä ei korjata tai tehdä uuden näköiseksi, vaan esinekonservointi ja -puhdistus ovat ennaltaehkäisevää. Jotta esineet pysyvät sellaisenaan, niihin on kiinnitettävä erityistä huomiota, sillä:

• pöly ja lika tuhoavat materiaaleja.
• valo haurastuttaa ja haalistaa nopeasti.
• väärä ilmankosteus ja lämpö aiheuttavat ongelmia.
• tekstiileille aiheutuu ripustusvaurioita.
• pitkä säilytys aiheuttaa kuitutuhoja.
• ongelmia aiheuttaa myös tuhohyönteiset, jyrsijät, mikrobit ja home.

Vahingoilta vältytään oikeanlaisella esineiden käsittelyllä, puhtaanapidolla, harkitulla esillepanolla, oikeanlaisella säilytyksellä ja tuholaisten tarkkailulla ja hävittämisellä.

Iltapäivällä Kaisa esitteli Museokoulun piharakennuksen suutarinverstaassa oikeanlaisia museoesineiden puhdistusvälineitä, joilla varmistetaan se, ettei esinettä puhdistaessa vaurioiteta sitä lisää.

Kaisan luento kokoelmien hoidosta on luettavissa täältä: Kokoelmien hoito. Kaisa Lindewall.

Suuret kiitokset Akuliinalle ja Kaisalle mielenkiintoisesta ja opettavaisesta koulutuksesta ja kiitos kaikille osallistujille mukavasta päivästä! Kuulin terveiset, että ainakin yhden sielu on käännytetty,

Hanna

 

Löytyykö varastoistasi rompetta ja roinaa?

Kesä lähestyy ja on taas aika käydä varastojen kimppuun. Oletko haaveillut jonkinlaisen ”kotimuseon” perustamisesta, kaipaako jo olemassa oleva kotimuseo järjestystä ja ojennusta vai oletko muuten vain kiinnostunut vanhoista esineistä tai paikallismuseotoiminnasta? Oletko pohtinut, mitä esinekokoelmat kertovat, kenelle ne kertovat ja miksi? Tai mistä tulee omistamisen tarve? Tai miten ja miksi keräätään esinetiedot talteen? Vai askarruttaako kenties esinekokoelmiesi kunto?

Näitä kysymyksiä tulemme pohtimaan Yttilän Museokoululla 11.4.2018 klo 9-15 Museotaksvärkki-hankkeen järjestämässä esinekokoelmakoulutuksessa.

Ilmoittautumisen ja aamukahvin jälkeen suunvuoron saa Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti, joka tulee kertomaan esinekokoelmien ylläpidosta, tallentamisesta ja esillepanosta. Iltapäivällä puheenvuorossa on esinekonservaattori Kaisa Lindewall, joka puolestaan perehdyttää esinekokoelmien hoitoon. Päivän aikana piipahdetaan myös Museokoulun piharakennuksessa, jossa sijaitsevat maatalouteen liittyvät esineet sekä köyliöläisen suutarin Pauli Mattilan jäämistöstä koottu suutarinverstas. Myös Samuli Vahteristo sanoo päivän aikana sanasen tulevasta Köyliö-seuran käsityöperinteeseen liittyvästä julkaisusta.

Päivä on pitkä, eikä koulutuksessa tarvitse istua kurisevin vatsoin, vaan jokaiselle osallistujalle tarjotaan ilmainen keittoluonas kahveineen. Kasvissyöjät ja laktoosittomat ovat nekin huomioitu. Joten muistattehan ilmoittautua minulle osoitteeseen museotaksvarkkihanke@gmail.com tai numeroon 044 243 9633 7.4.2018 mennessä.

Yttilän Kyläyhdistyksen verkkosivulle on nyt lisätty Museokoulu -linkki, josta voi jatkossa käydä lukemassa lisää Museokoulusta ja sen toiminnasta. Myöhemmin sivuille lisätään myös tietoa siitä, mitä me olemme hankkeen aikana saaneet aikaiseksi Museokoulun osalta. Samalla voi käydä ihastelemassa Jaakko Ojalan upeita ja hehkeitä kuvia Museokoulun ja piharakennuksen tunnelmallisista miljöistä.

Kuva: Jaakko Ojala

Blogiin on myös lisätty kaikkien luettavaksi Museotaksvärkin hankesuunnitelma. Linkki löytyy myös oikeasta sivupalkista.

Kuva: Jaakko Ojala

Jokaisesta Köyliön museosta löytyy yksi tai useampi tuohiropponen (tai tuohinen, tuohiroppinen, tuokkonen, rove, rope tai portta, miten kukin sitä haluaakaan kutsua), onhan se ollut elintärkeä astia tähän aikaan vuodesta.

Museotaksvärkki toivottaa kaikille rauhallista ja aurinkoista pääsiäistä!

Hanna

Klihtaus, häkilöinti, sivistely…

Klihtaaminen eli lihtaaminen tapahtui siten, että saunan ja riihen lämmössä kuivatetut pellavat, jotka ennen saunaan vientiä oli loukutettu (josta kirjoitin jo täällä) otettiin klihdattavaksi. Klihtaus tapahtui saunassa tai riihessä. Ainoastaan kesäaikaan klihdattiin ulkona. Klihdattaessa kuitu käsiteltiin kerrallaan ja klihdattiin ensin toinen pää ja sitten toinen. Sormaus tarkoitti tuuman läpimittaista pellavakasaa. Klihdattaessa klihtaaja istui toolilla, piti oikealla kädellä kädensijasta kiinni ja vasemmassa kädessä oli sormaus. Klihdan kantta nostettiin niin kauan, että sormaus puhdistui päistäreistä puhtaaksi ja käsiin jäi puhdas sormaus. Viimeinen klihtaajan tehtävistä oli käntää sormaus puolikerroin niin, että tyvi ja latva tulivat yhtä pitkiksi. Kolmekymmentä näin käännettyä sormausta pantiin knippuun ja sidottiin viimeisellä sormauksella rukiin sitoman malliin. Tyven tuli olla tasainen. Lopuksi kniput vietiin häkilöitäväksi. Klihtaaminen oli enimmäkseen naisten töitä ja työ sujui sitä paremmin, mitä kiukkuisempia naiset olivat, kun he keskenään klihtauspaikalla riitaantuivat.

Pellavan klihtausta Heinilän talolla. Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Klihta muistuttaa pellavaloukkua, mutta on pienempi ja kevyempirakenteisempi. Kuva: Emilia Helminen.

Kun pellava oli klihdattu, alkoi heti sen häkilöiminen. Häkilöimisen tarkoitus oli häkilöidä rohtimet pois, ihot jäivät häkilöitsijän käsiin. Häkilöitäessä erottuivat pitkät ja pehmeät aivinakuidut karkeammista ja lyhyistä rohdinkuiduista. Yhden häkilän ympärillä oli kaksi naista ja kumpiin häkilöi omalla häkiläpuolellaan. Häkilöitsijä otti yhden sormauksen kerralla työn alle siten, että hän löi sormauksen keskikohdan häkilän piikkien sisään ja veti itseensä päin. Tätä jatkettiin niin kauan, että rohtimia ei enää tullut. Sitten käännettiin toinen pää sormausta, jolle tehtiin samoin. Tämän jälkeen sormaus käännettiin hyvin kieruun, jolloin tyvi ja latva tulivat vastakkain samalle tasolle. Kolmekymmentä sormausten ihoa kierrettiin piukkaan samalla tavalla kuin klihtauksen jälkeen. Pellavat saatettiin häkilöidä useampaan kertaan, ensiksi harvalla ja sitten tiheämmällä häkilällä.

Häkilä, jossa on samassa sekä harvemmat ja tiheämmät piikit. Kuva: Emilia Helminen.

Kolmas henkilö oli koko häkilöimisen ajan rohtimien kimpussa. Häntä sanottiin puolistajaksi. Suorilla 50-70 cm pitkillä teräväpäisillä vajaan tuuman paksuisilla kapuloilla hän puhdisti rohtimista mahdolliset päistäreen jätteet pois ja muovaili sen tutuksi.

Pellavantyöstön viimeinen vaihe on harjaus eli sivistely, jossa viimeiset rohtimet ja aivinakuidut erotettiin sianharjaksista valmistetulla harjalla.

Sianharjaksista ja piestä tehty lyhytkarvainen harja. Kuva: Jaakko Ojala.

Harjauksen jälkeen pellavakuitu oli valmista kehrättäväksi, minkä naisväki suoritti yleensä puhdetyönään.

Vuorenmaan Järityn naiset puhdetyössä mahdollisesti 1920-luvulla. Vasemmalla Katri, Siina, Lahja ja Elmi Järitty.  Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Kehrätystä pellavasta kudottiin kangaspuilla rohdinkangasta, joista tilan emäntä valmisti itselleen vaikka kotitakin.

---

Mikäli sinulla on tarkempaa tietoa pellavan käsittelyn perinteisistä työvaiheista tai korjattavaa edellisiin teksteihin, otan mielelläni kaikenlaista tietoa vastaan.

Ja kyllä oli hienosti ruuhkaa Köyliönjärven jäällä, jossa tänään 13.3.2018 vieraili Huomenta Suomen toimittaja Mika Tommola tiimeineen. Huomenta Suomen videon voi käydä katsomassa täältä.

Hanna

Rohkaaminen, tappaminen, loukuttaminen…

Tuiskulan Torpparimuseon luhdista löytyy suurin osa pellavan perinteisessä muokkauksessa käytettyjä työvälineitä. Pellavan korjuu ja muokkaus pellavalangaksi sisälsi perinteisin menetelmin noin kymmenkunta käsityönä tehtyä työvaihetta ja kuukausikaupalla aikaa.

Pellava nyhdettiin maasta juurineen, joka kuivattiin ennen rohkaamista. Siemenkodat eli sylkyt ja lehdet irrotettiin kasvista rohkalla, jota käytettiin pellavan tai hampun siemenkotien riipimiseen eli rohkaamiseen.

Esimerkkiä näyttävät rohkaajanaiset vuodelta 1945. Toinen heistä on Liisa Viljanen (myöh. Uusitalo). Kuva: Köyliön Valokuvat-arkisto.

Rohka eli riivinlauta kiinnitettiin penkkiin ja varret vedettiin sen piikkien lävitse. Kuvat: Emilia Helminen.

Pellavan siemenkodat ja lehdet voitiin irrottaa myös klupuvarstalla. Kun pellava oli riihessä kuivattu, levitettiin ne luuvan eli puintihuoneen lattialle. Lyhteiden siteet katkaistiin puukolla. Pellavat lyötiin ennen luuvaan vientiä seinään, jolloin pellavasta irtosi ”isompia” jyviä eli riihijyviä.  Luuvan lattialla irronneita jyviä kutsutaan puolestaan luuvajyviksi. Kun sitomet oli ladottu latvat vastakkain luuvan lattialle, leikattiin sirpillä tähkät pois. Sen jälkeen tyvenpuoli tapettiin. Tappaminen tarkoitti varstoilla puimista. Kun arveltiin, että jyvät olivat päältä päin irronneet, käännettiin sitomista lattian puoli ylös ja tappamista jatkettiin. Kun tappaminen oli lopetettu, puristettiin jyvät pois varsista, sidottiin ne lyhteiksi voiman mukaan, suuriksi ja pieniksi. Lyhteen tuli olla tasapäinen. Se saatiin tasapäiseksi panemalla useampi sylillinen kasaan seinän viereen vuorotellen, toinen sylillinen tyvi toisin päin kuin edellinen. Lyhteessä oli tavallisesti neljä sylillistä. Lyhde sidottiin aina ruisolkisiteellä, oli sidottavana mikä olkilaji tahansa.

Jyvien annettiin olla lattialla, kunnes koko riihi oli tapettu. Sitten jyvät ajettiin luuvan nurkkaan läjään ja aloitettiin viskaus. Viskaus tapahtui siten, että jyviä heitettiin puisella äyskärillä kohti seinää, jolloin akanat jäivät lähelle. Perusvilja ylsi puolestaan keskelle ja paras satsi, pääomaksi kutsuttu ja siemenviljaksi päätynyt jyväsaalis, lensi kauimmas.

Riihijyviä tuli enemmän kuin luuvajyviä. Vanhan ajan luuvat olivat hyvin matalia, joten varstaa ei saanut nousemaan ylös. Tappajia oli kaksi vastakkain tai seinän vierellä rinnakkain ja niitä lyötiin vuoron perään tahdissa. Isossa luuvassa löivät kaikki tahdissa. Klupulla oli pyörivä liike, joka syntyi varren veivausliikkeestä.

Pitkävartinen klupuvarsta eli linkkuvarsta eli puintivarsta. Kuva: Emilia Helminen.

Rohkaamisen ja tappamisen jälkeen varret liotettiin, jonka aikana puumaiset osat mätänivät eli likosivat irti varsinaisesta pellavakuidusta. Liotuksen jälkeen pellavat kuivatettiin aluksi ulkona pellolla ja lopulta saunassa tai riihessä. Tämän jälkeen pellavat loukutettiin. Luokuttaminen tapahtui siten, että kuivattu pellavanippu laitettiin loukun väliin ja sitä lyötiin loukun saranoidulla yläosalla, jolloin puumainen kuoriosa hajosi ja kuitu saatiin esiin.

Loukuttajamiehet vuodelta 1926: Juho Vuori, Frans Tammi, Juho Koskinen, Frans Hilli, August Juhola, August Laivanen, Artturi Aho ja Martti Vappula. Köyliön Valokuvat-arkisto.

Pellavaloukulla loukutettiin irti pellavanvarsien puumaiset päistäreet eli tukisolukot. Kuva: Emilia Helminen.

Jatkuu seuraavassa osassa…

---

JA MUISTUTUKSENA:

Köyliö-seura ry:n Museotaksvärkki-hanke järjestää kotimuseoiden ylläpitäjille esinekokoelmakoulutusta Yttilän Museokoululla 11.4.2018 klo 9-15 (Pyhän Henrikintie 348).

Jos varastoistanne löytyy aarteita ja muistoja menneestä tai muuten asia kiinnostaa, olette lämpimästi tervetulleita kuulemaan asiantuntijoiden neuvoja esinekokoelmien luetteloinnista, hoidosta ja ylläpidosta. Koulutuksen tulevat pitämään Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti sekä esinekonservaattori Kaisa Lindewall.

Koulutus kestityksineen on kaikille avoin ja maksuton.

Ilmoittauduthan osoitteeseen museotaksvarkkihanke@gmail.com tai numeroon 044 243 9633 7.4.2018 mennessä.

Hanna